maanantai 1. lokakuuta 2012

Laskentatoimi ja Saarion meno-tulo -teoria

Laskentatoimen määritelmiä

Laskentatoimella on ollut suuri merkitys jo kaukaisista ajoista lähtien. Sen määrittely ja tehtävät ovat kuitenkin muuttuneet vuosien varrella huomattavasti. Seuraavassa muutamia määritelmiä siitä, mitä laskentatoimi on (Ahmeh Riahi-Belkaoui, Accounting theory, 2004):
Accounting is the art of recording, classifying and summarizing in a significant manner and in terms of money, transactions, and events, which are, in part at least, of a financial character, and interpreting the results thereof. (AICPA 1953)

[Accounting is] the process of identifying, measuring, and communicating economic information to permit informed judgments and decisions by users of the information. (AAA 1966)

Accounting is a service activity. Its function is to provide quantitative information, primarily financial in nature about economic entities that is intended to be useful in making economic decisions, in making resolved choices among alternative courses of actions. (APB 1970)
Saarion meno-tulo -teoria

Laskentatoimen teorioiden tutkiminen ei ole Suomessakaan mikään uusi asia. Laskentatoimen professori Martti Saarion (1906-1988) kehittämä meno-tulo -teoria on maailmanlaajuisestikin arvioiden ainutlaatuinen kirjanpitoteoria. Se luetaan dynaamisiin tilinpäätösteorioihin, koska se korostaa tuloslaskentaa. Teoria on vastapaino taseyhtälöteorialle, joka korostaa tasetta ja on luonteeltaan staattinen. Kirjanpito on teorian mukaan yrityksen rahaprosessin kuvausta. (Pekka Pihlanto: Meno-tulo -teoria.)

Kirjanpito ei siis ole reaaliprosessin kuvausta. Kirjanpitoon kirjataan kolmenlaisia liiketapahtumia: tulot, menot ja rahoitustapahtumat. Näiden lisäksi saatetaan kirjata oikaisu- ja siirtoeriä.

Rahoitustapahtumat ovat eräänlaisia jäännöseriä. Ne ovat laajan kassan muutoksia, jotka eivät johdu tuloista tai menoista. Niiden nettovaikutus voittoon on siis nolla. 

Tampereen yliopiston professori, KTT Petri Vehmasen luennon mukaan Saarion teoria on syntaktinen viitekehys, ei deduktiivinen järjestelmä. Se on myös normatiivinen, ei deskriptiivinen. 

Viitekehys pyrkii osoittamaan, paljonko jakokelpoista voittoa yrittäjä on ansainnut. Saarion mukaan voittoa syntyy, kun (ostetuilla) tuotannontekijöillä valmistetut suoritteet on myyty (realisointiperiaate). Ennen realisointia on vasta mahdollisuus voittoon, mutta ei vielä voittoa.

Saarion teorian mukaan siis tilikauden tuotoiksi jaksotetaan tilikauden aikana realisoituneet tulot. Tilikauden kuluiksi taas jaksotetaan menot, jotka on tarvittu tuottojen aikaansaamiseksi (eli noudatetaan meno tulon kohdalle -periaatetta). Edellä mainitun takia pohdittavaksi jää menojen jaksottaminen. On mietittävä, miten lasketaan, kuinka suuri osa menoista on tarvittu tilikauden tuottojen aikaansaamiseksi eli kirjattavaksi tilikauden kuluiksi tuloslaskelmaan, ja kuinka suuri osa menoista on sellaisia, että ne kerryttävät tuloja myös tulevilla tilikausilla. Tulevaisuudessa tuottoja synnyttävät menot kirjataan taseeseen aktiivoiksi.

Edellä mainitusta seuraa, että kirjanpito on rahaprosessin kuvausta. Silloin ei varsinaisesti ole arvostusongelmaa, koska kaikki kirjaukset ovat monetaarisen rahan määräisiä. Tästä ajatuksesta päästään angloamerikkalaiseen kirjanpitoperinteeseen kuuluvaan hankintahintaisuuden periaatteeseen, joka on sisäänrakennettu Saarion malliin. Tästä seuraa Vehmasen mukaan se, että taseen tehtäväksi jää oikeastaan vain meno-tulon-kohdalle -periaatteen soveltamisessa auttaminen, eikä sillä esimerkiksi ole merkitystä varojen arvostamisessa.

Seuraavaksi suora, huomionarvoinen lainaus Vehmaselta:
"Menojen jakaminen kuluksi tuloslaskelmaan ja aktiivaksi taseeseen on itse asiassa vain käytännön sanelema tekninen apuväline vielä perustavammanlaatuisen ongelman ratkaisemiseksi, nimittäin sen, että juoksevasti kertyvien tulojen osalta pitäisi pystyä sanomaan, mikä osa niistä on uhrattujen menojen palautumista (kulua) ja mikä osa yritystoiminnassa tavoiteltua voittoa."
Edellä mainittu on suoraa seurausta kongruenssiperiaatteen toteuttamisesta. Se johtaa määritelmään, jossa totaalikauden voitto = totaalikauden tulot - totaalikauden menot = kaikkien myyntitapahtumien voittojen summa. Yksittäiselle myyntitapahtumalle siis pätee voitto = tuotto - kulu.

Käytännössä useina tilikausina tuottoja tuovien investointihyödykkeiden tuotot jaetaan kuluiksi ja voitoiksi soveltamalla erilaisia poistosääntöjä.

Saariota mukaillen tätä tuottojen jakamista kuluiksi ja voitoiksi voidaan teoriassa lähestyä tarkastelemalla menojen jakamista kuluiksi ja aktiivoiksi. Silloin ratkaisee se, millaiseksi oletetaan rahan aika-arvo eli käytetäänkö korkona nollaa vai jotain positiivista arvoa. Korkeampi korko tarkoittaa, että myöhemmin saatu rahasumma on vähempiarvoinen kuin nyt saatu. Se, kuinka paljon alhaisempi on myöhemmin saadun rahamääräisen suoritteen arvo kuin nyt saadun, voidaan selvittää Saarion mukaan käyttämällä kyseisen investoinnin sisäistä korkokantaa.

Alla on kaksi esimerkkiä (Vehmanen, 2012), joissa ensimmäisessä korko on nolla, toisessa se on suurempi kuin nolla. Kun korko otetaan huomioon, myöhemmin ansaittu euro on nyt ansaittua vähempiarvoisempi. Mitä korkeampi on korkotaso, sitä enemmän odottaminen maksaa.


Saario ei hyväksynyt realisoitumattomia arvonnousuja voiton osaksi, mutta talousteoria ei vaadi realisointiperiaatteen noudattamista. Talousteorian mukaan laskettaessa periodikohtaista voittoa siihen luetaan mukaan myös tulevien nettotulojen ajan kulumisen myötä lähemmäksi siirtymisestä kertyvä, toistaiseksi realisoitumaton arvon nousu. Talousteoriaa sovellettaessa päädytään annuiteettipoistoihin ja sen mukaan jokainen investointiin sijoitettu euro tuottaa yhtä paljon, sisäisen koron ilmaiseman määrän.

Toisin kuin Saarion teorian mukaan, talousteorian mukaan voittoa lisäävät kaikki tulonodotuksiin liittyvät arvonnousut, eivätkä vain toteutuneet (realisoituneet) tulot. Talousteorian mukaan myös ne arvonnousut, jotka aiheutuvat siitä, että odotettu tulo siirtyy ajan kulumisen takia lähemmäksi lisäävät voittoa. Tällöin tulonodotuksen arvo kasvaa, vaikka sen realisoitumishetki on vasta tulevaisuudessa. Tulo ei kuitenkaan välttämättä realisoidu ikinä. Erilaista suhtautumista arvonnousuihin tarkastellaan seuraavassa esimerkissä (Vehmanen, 2012):

Vain vihreällä merkityt luvut ovat voittoa Saarion mukaan. Vain realisoitunut tulon osa voi olla voittoa. Talousteorian mukaan voitto lisäävät myös kaikki tulonodotuksiin liittyvät arvonnousut.

Seuraavaksi vielä esimerkki realisointipoiston ja annuiteettipoiston vertailemiseksi. Esimerkeissä (Vehmanen, 2012) vuotuinen nettotulo on siis vakio 1.000 ja alkuperäinen investointi on 3.791.


Esimerkissä realisointipoiston on saatu kertomalla vuotuinen nettokassatulo diskonttaustekijällä. Annuiteettipoisto taas lasketaan vähentämällä nettokassatulosta voitto. Voitto on sitoutunut pääoma kerrottuna sisäisellä korkokannalla. Esimerkiksi vuonna 1 annuiteettipoisto on 1.000 - (3.791 x 0,1) = 621.

Realisointipoistoa sanotaan degressiiviseksi, koska vakiosuuruisten vuosituottojen tapauksessa se johtaa alenevaan poistosarjaan. Annuiteettipoisto taas on progressiivinen, sillä samassa tilanteessa poistosarja on nouseva.

Jos nettotulosarja kasvaa riittävän nopeasti, voi realisointipoistokin kuitenkin johtaa nousevaan poistosarjaan. Toisaalta, jos nettotulosarja alenee tarpeeksi nopeasti, voi annuiteettimenelmän mukainen poistosarja olla laskeva.

Kaikki degressiiviset poistomenetelmät johtavat muuttuvaan sitoutuneen pääoman tuottoprosenttiin silloinkin, kun toteutuvat nettokassavirrat ovat täysin ennusteen mukaisia. Tämä on ristiriidassa nettonykyarvon ja sisäisen koron laskennan kanssa.

Seuraavassa esimerkissä (Vehmanen, 2012) realisointipoisto johtaa kasvavaan sitoutuneen pääoman tuottoprosenttiin, vaikka sisäinen korkokanta on vakio. Tämä voi johtaa illuusioon paranevasta kannattavuudesta:


Vertailun vuoksi annuiteettipoistoa käytettäessä tuottoprosentti (ROI) pysyy vakiona:


Saarion teorian nykyinen anti

Saarion meno-tulo -teoria ei ole enää hyvän kirjanpitotavan lähde kuten se oli ennen. Sillä on silti Vehmasen mukaan merkitystä ainakin välillisesti joissakin tapauksissa:

- Pedagogisesti se on yksi parhaista tavoista tutustua kirjanpitoon. 
- Kansallisen kirjanpitolain terminologia pohjautuu edelleen monilta osin meno-tulo -teoriaan: esimerkiksi käsitteet meno, tulo ja rahoitustapahtuma. 
- Kansallinen verolainsäädäntö perustuu edelleen meno-tulo -teorian mukaiseen ajatteluun.

Meno-tulo -teorian selkeydestä huolimatta nykyisin IFRS-maailmassa on siirrytty enemmän taseyhtälöteorian suuntaa. Nykyään tase ja omaisuuslaskenta korostuvat. Rahoitusmarkkinoiden kasvanut merkitys on johtanut siihen, että tilinpäätöksessä on kerrottava enemmän yrityksen arvoon vaikuttavista tekijöistä. (Pekka Pihlanto). Arvostamisessa on luonnollisesti aina omat haasteensa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti