tiistai 29. tammikuuta 2013

IAS 12 Tuloverot

IFRS-maailmassa tuloslaskenta ja verotus ovat erillisiä ja tästä lähtee liikkeelle myös IAS 12. Sen mukaan tuloverot kostuvat kauden verotettavaan tulokseen perustuvista veroista ja laskennallisista veroista. Jälkimmäisiä syntyy, kun verotuksen ja kirjanpidon tuloslaskennan välillä on väliaikaisia eroja, jotka syntyvät yhdellä kaudella ja kumoutuvat myöhemmin.

Lähtökohtana omaisuuserää tai velkaa taseeseen kirjattaessa on, että odotetaan saatavan tai suoritettavan omaisuuserän kirjanpitoarvoa vastaavan määrän. Jos saaminen tai suorittaminen todennäköisesti vaikuttaa tulevaisuudessa maksettaviksi tuleviin veroihin, IAS 12 määrää kirjaamaan laskennallisen verovelan tai laskennallisen verosaamisen tietyin poikkeuksin.

Tulosvaikutteisesti kirjattaviin transaktioihin liittyvät verovaikutukset kirjataan tulosvaikutteisesti. Muihin laajan tuloksen eriin tai suoraan omaan pääomaan kirjattaviin liiketoimiin liittyvät verovaikutukset kirjataan nekin näihin eriin.

Voitto tai tappio ennen verokulun vähentämistä on kirjanpidon tulos. Verokulu on  verotettavaan tuloon perustuvan veron ja laskennallisen veron yhteismäärä. 

Verotettava tulo saadaan, kun lasketaan voitto tai tappio veronsaajan määräämien sääntöjen mukaisesti. Sen perusteella määräytyy maksettava tai hyvitettävä tulovero. Verotettavan tulon tai verotuksellisen tappion perusteella lasketaan maksettava tai hyvitettävä kauden verotettavaan tuloon perustuva vero.

Laskennalliset verovelat perustuvat veronalaisiin väliaikaisiin eroihin ja ne tulevat maksettaviksi tulevilla kausilla. Laskennalliset verosaamiset taas luetaan hyväksi tulevilla kausilla. Ne perustuvat verotuksessa vähennyskelpoisiin väliaikaisiin eroihin, tulevaisuudessa käytettäviin verotuksellisiin tappioihin ja tulevaisuudessa käytettäviin verotukseen liittyviin hyvityksiin. Väliaikainen ero muodostuu, kun omaisuuserän tai velan kirjanpitoarvo eroaa sen verotuksellisesta arvosta.

"Omaisuuserän verotuksellinen arvo on määrä, joka on verotuksessa vähennettävissä siitä veronalaisesta taloudellisesta hyödystä, joka koituu yhteisön hyväksi omaisuuserän kirjanpitoarvoa vastaavan määrän kertyessä."

Omaisuuserän verotuksellinen arvo on sama kuin sen kirjanpitoarvo, jos edellä mainittu taloudellinen hyöty ei ole veronalaista.

"Velan verotuksellinen arvo on sen kirjanpitoarvo vähennettynä määrällä, joka kyseiseen velkaan liittyen on vähennettävissä verotuksessa tulevilla kausilla. Jos kyseessä on ennakkoon saatu tulo, siitä johtuvan velan verotuksel-linen arvo on sen kirjanpitoarvo vähennettynä sillä osalla kyseisestä tulosta, joka ei ole veronalainen tulevilla kausilla."

Esimerkiksi jos lainan kirjanpitoarvo on 100 ja lainan takaisinmaksu ei oikeuta vähennyksiin verotuksessa, lainan verotuksellinen arvo on 100.

Laskennallisten verovelkojen ja -saamisten kirjaaminen

Pääsäännön mukaan  (lähes) kaikista veronalaisista väliaikaisista eroista on kirjattava laskennallinen verovelka.  (Lähes) kaikista verotuksessa vähennyskelpoisista väliaikaisista eroista on kirjattava laskennallinen verosaaminen siihen määrään asti kuin on kerrytettävissä verotettavaa tuloa, jota vastaan vähennyskelpoinen väliaikainen ero voidaan hyödyntää.

Verovelkojen ja -saamisten arvostaminen

Verotettavaan tuloon perustuvat verovelat ja -saamiset kirjataan määrään, joka odotetaan suoritettavan tai saatavan hyvityksenä.

Laskennalliset verosaamiset ja -velat määritetään käyttäen verokantoja ja verolakeja, jotka on säädetty tai hyväksytty raportointikauden päättymispäivään mennessä. Verokulun tai -tuoton tärkeimmät osatekijät on raportoitava erikseen.  

Lähde: Petri Vehmasen luento 2012

IAS 11 Pitkäaikaishankkeet

IAS 11 määrää pitkäaikaishankkeisiin liittyvien tulojen ja menojen kirjanpitokäsittelystä. Jaksottamisongelman aiheuttaa se, että pitkäaikaishankkeen aloittaminen ja lopettaminen ajoittuvat yleensä eri tilikausille.

Pitkäaikaishankkeet vaativat valmistuakseen huomattavan pitkän ajan, jolloin valmistusta tapahtuu vähintään kahdella eri tilikaudella. Ongelmana on siis ratkaista tulojen ja menojen jaksottaminen näille kausille. 

"Pitkäaikaishanke on erityisesti neuvoteltu sopimus, jonka mukaan valmistetaan tietty omaisuuserä tai ryhmä omaisuuseriä, jotka liittyvät läheisesti toisiinsa tai ovat riippuvaisia toisistaan suunnittelun, teknologian ja toiminnan taikka lopullisen käyttötarkoituksen suhteen."

Hankkeen tuloihin sisällytetään sopimuksen mukainen tulo sekä hankeeseen tehtävät muutokset, lisäveloituksia koskevat vaatimukset ja kannustimet, jos ne toteutuvat todennäköisesti ja ovat määritettävissä.

Menoihin kirjataan hankkeeseen välittömästi liittyvien menojen lisäksi  hanketuotannosta yleisesti johtuvat, hankkeelle kohdistettavissa olevat menot ja muut sellaiset menot, jotka asiakkaalta voidaan sopimusehtojen nojalla veloittaa.
Kun hankkeen lopputulos on arvioitavissa luotettavasti, tulot ja menot kirjataan tuotoiksi ja kuluiksi valmistusasteen perusteella. Odotettavissa olevat tappiot kirjataan välittömästi kuluiksi. Jos lopputulos ei vielä ole arvioitavissa luotettavasti, tuottoja voidaan kirjata siten, että hanke näyttää nollatulosta ja menot kirjataan kuluiksi niiden syntymisen tilikaudella. Jos siis tappiosta on varmuus, se kirjataan heti. Epävarmuuden vallitessa näytetään hankkeen osalta nollatulosta, jos tuottoja odotetaan vähintään kulujen verran. 

Se, milloin hankkeen lopputulos on luotettavasti arvioitavissa, riippuu siitä, onko kyseessä kiinteähintainen pitkäaikaissopimus vai kustannuslisäsopimus. Jälkimmäisessä sopimuksen toteutumisen arviointi on yksinkertaisempaa. 

Hankkeen valmistusaste voidaan määrittää useilla eri tavoilla, esimerkiksi:
- tarkasteluhetkeen mennessä suoritetusta työstä aiheutuneiden menojen osuus arvioiduista kokonaismenoista,
- suoritettua työtä koskevat selvitykset,
- hanketyön tietyn fyysisen osuuden valmistuminen.

Tilinpäätöksessä esitettävät erät

Keskeneräinen tuotanto (KET) sisältää ne menot, joita ei vielä ole siirretty hankkeille.

Kirjaus 1: Per KET an Ostovelat tai kassa tms.

Hankkeille siirrettyjen menojen ja erilliskatteiden tili (HMK) sisältää hankkeille sisällytettävät menot ja niille lasketut katteet.

Kirjaus 2: Per HMK an KET

Osatuloutusmyynti (OTMY) kirjataan hankekohtaisesti lasketun valmistusasteen mukaan ja samalla kirjataan osatuloutusmyyntiä vastaavat kulut sekä erilliskate.

Kirjaus 3: Per Myyntiä vastaavat kulut Per HMK an OTMY.

Laskuttaminen aiheuttaa myyntisaamisen, joka kirjataan tilille myyntisaamiset ja velan, joka kirjataan keskeneräisten hankkeiden laskutustilille (KEHALAS). 

Kirjaus 4: Per Myyntisaamiset an KEHALAS (kasvaa kumulatiivisesti koko hankkeen keston ajan)

Hankkeille siirrettyjen menojen ja erilliskatteiden tilille (HMK) kirjataan hankkeille sisällytettävät menot ja näiden menojen päälle laskettava erilliskate. Tilinpäätöstä tehtäessä tämän tilin saldo edustaa osatuloutussaamisia eli valmistusasteen mukaisia saamisia.

Ns. nettomenettelyssä taseeseen merkitään vain valmistusasteen mukaisten osatuloutussaamisten (HMK) ja kumulatiivisen laskutuksen (KEHALAS) välinen erotus. 

Hankkeen koko arvo on kumuloitunut kahdelle tilille, kun pitkäaikaishanka valmistuu. Debetissä on hankkeen arvo HMK-tilillä ja kreditissä hankkeen arvo KEHALAS-tilillä. Valmiin hankkeen ollessa kyseessä näiden erotus on nolla ja hanke päätetään kirjauksella:

Kirjaus 5: Per KEHALAS an HMK

Lähde: Petri Vehmanen 2012

maanantai 28. tammikuuta 2013

Kognitiiviset yksinkertaistusprosessit talousviestinnässä

KOGNITIIVISET YKSINKERTAISTUSPROSESSIT TALOUSVIESTINNÄN HAASTEENA

Kognitiiviset yksinkertaistusprosessit tarkoittavat Partasen (2007, s. 144) mukaan tilanteita, joissa päätöksentekijä yksinkertaistaa monimutkaista päätöksentekotilannetta ja keskittyy vain tiettyihin yksinkertaisiin tietoihin ja ongelmakohtiin tai yksinkertaistaa monimutkaisen ratkaisuvaihtoehtojen joukon vain yhteen yksiselitteiseen ratkaisuun. Yleensä tämä tapahtuu päätöksentekijän sitä tiedostamatta. Esimerkkejä kognitiivisista yksinkertaistamisprosesseista ovat lukkiutuminen vakiintuneisiin päätöksentekotapoihin tai ainutkertaisten tilanteiden ratkaiseminen rutiinimenettelyjä soveltaen. Kognitiiviset yksinkertaistamisprosessit tuovat päätöksiin tavallisesti systemaattista harhaa, vaikka ne myös mahdollistavat päätöksentekoa haastavissa tilanteissa.

Kognitiivisilla yksinkertaistusprosesseilla tarkoitetaan yleensä päätöksenteon epäjohdonmukaisuuksia ja harhoja eli anomalioita. Tavallisia yksinkertaistamisprosesseja ongelman määrittelyvaiheessa ja päämäärän tai tavoitteiden asettamisessa ovat omaksuttuun näkemykseen ankkuroituminen, laajeneva sitoutuminen ja päättely analogioiden perusteella. 

Ennakko-oletusten mukainen informaation tulkinta on sukua omaksuttuun näkemykseen ankkuroitumiselle. Ensimmäinen käsitys ongelmasta ja sen suuruusluokasta muodostetaan ensimmäisen saatavilla olevan, usein osittaisen tiedon perusteella. Siksi uusi julkaistu tieto ei muuta käsitystä asiasta, vaikka uusi informaatio poikkeaisi olennaisesti alkuperäisestä. Uusi informaatio vinoutuu ensivaikutelman suuntaan, jolloin esimerkiksi toiminnan suunnittelussa alkuperäinen rullaava ennuste muodostaa näkemyksen, johon muutoksia verrataan.

Laajeneva sitoutuminen tarkoittaa sitä, että päätöksentekijä pitää kiinni alkuperäisestä ratkaisustaan, vaikka uutta tietoa ja uusia ratkaisuvaihtoehtoja tulisi saataville. Tätä ilmenee esimerkiksi kannattamattoman investoinnin osalta, kun siihen syydetään vain lisää rahoitusta, vaikka objektiivinen tarkastelu toteaa investoinnin heikkouden. Kun ihminen pitää jotain tilannetta tai olosuhdetta hyvänä, hän sopeutuu siihen ja on haluton muuttamaan sitä.

Analogioiden perusteella päättely tarkoittaa, että yksinkertaisissa tilanteissa toimivia ratkaisumalleja sovelletaan monimutkaisissa tilanteissa. Esimerkiksi yhden yksikön kustannussäästöohjelma saatetaan laajentaa koskemaan koko konsernia tiukassa taloustilanteessa, jolloin kustannussäästöt voivat kohdistua väärin.

Ratkaisuvaihtoehtojen määrittämisvaiheessa ja toimintaperiaatteiden muodostamisessa tavallisia yksinkertaistusprosesseja ovat yhden vaihtoehdon politiikka, arvostettujen vaihtoehtojen ongelmattomuus ja vakiintuneen ongelmanratkaisun käyttö. Yhden vaihtoehdon politiikka ilmenee siten, että muita ratkaisuvaihtoehtoja ei etsinä, kun yksi toimivaksi luultu on löytynyt. Tähän sitten sitoudutaan ilman avointa keskustelua muista vaihtoehdoista. Tavallinen tilanne on disinvestointi, jota ei sen saadessa kannatusta enää pohdita sen tarkemmin.

Arvostettujen vaihtoehtojen ongelmattomuus tulee esille sellaisena yksinkertaistusprosessina, jossa arvostettuja ja suosittuja vaihtoehtoja ei suhteuteta riittävän laajasti muihin ratkaisuvaihtoehtoihin ja arvostettua vaihtoehtoa ei analysoida systemaattisesti, vaan sitä jopa puolustellaan perusteettomasti. Muita vaihtoehtoja suljetaan pois ylikorostamalla niiden ongelmia. Vakiintuneen ongelmanratkaisumallin käyttö johtaa kaavamaisuuteen, vaikka monet päätöksentekotilanteet ovat kaavamaisia.

Vaihtoehtoisten ratkaisujen arviointi- ja valintavaiheessa sekä toimintasuunnitelman vahvistamisessa usein esille nousee seuraavia yksinkertaistusprosesseja: edustavuusharha, vaikutusmahdollisuusilluusio ja yksityiskohtien hallitsevuus.

Edustavuusharhassa päätöksentekijät luottavat tekemiensä arvioiden oikeellisuuteen ja pitävät tulevaisuutta varmempana kuin mitä se todellisuudessa on. Menneisyyden nähdään ennustavan tulevaa. Siksi yritysostoissa arvostustaso voi nousta liian korkeaksi menestyneiden yritysten kohdalla. Jotkin markkinahäiriöt, kuten pörssikuplat voivat johtua osittain tästä ihmisten epärationaalisesta käyttäytymisestä.

Päätöksentekijät saattavat myös luulla vaikutusmahdollisuuksiensa olevan oikeaa suuremmat, jolloin puhutaan vaikutusmahdollisuusilluusiosta. Ostettujen yritysten integroimisongelmat esimerkiksi arvioidaan liian pieniksi. Omien mahdollisuuksien yliarviointi näkyy epärealistisen tavoitetason asettamisessa, jolloin esimerkiksi markkinaosuuksia saatetaan arvioida yläkanttiin.

Yksityiskohtien hallitsevuus tarkoittaa sitä, että yksityiskohtaisemmin laadittuja suunnitelmia pidetään muita parempina. Siis laatimalla yksityiskohtainen ja tarkka selvitys tai selonteko voit voittaa muita puolellesi riippumatta siitä, onko ideasi todellisuudessa parempi kuin muiden ideat.

Kognitiivisten yksinkertaistusprosessien haittavaikutuksia voidaan torjua luovan haasteen prosessin mukaisesti, pitämällä päätöksentekotilanteissa luovia taukoja tai käyttämällä kuuden ajatteluhatun mallia. Luovan haasteen prosessissa pyritään vaihtoehtoisten toimintamallien aktiiviseen luomiseen, luova tauko taas keskeyttää urautuneen keskustelun. Kuuden päätöksentekohatun mallissa päätöksentekijät ajattelevat päätöksentekotilanteessa systemaattisesti erilaisilla tavoilla. Näin saadaan kaikki näkökulmat huomioitua.

Retorinen haaste –tekniikassa väitteitä eli teesejä horjutetaan vastaväitteillä, antiteeseilla. Näin voidaan haastaa päätöksentekijöiden ratkaisut ja käsitykset. Hieman samanlaisuutta löytyy pessimisti kritiikki –tekniikasta, jossa ratkaisuvaihtoehdon negatiivisia seikkoja nostetaan korostetusti esiin. Tulevaisuuden paremmaksi hahmottamiseksi voidaan käyttää ”ilmaantuvien ilmiöiden” analyysiä tai käyttämällä erilaisia tulevaisuustaulukoita.

Lähde: Partanen 2007: Talousviestintä johtamisen tukena (s. 143-156)

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

IAS 2 Vaihto-omaisuus

Vaihto-omaisuuden kirjanpitokäsittelyssä on keskeistä ratkaista taseeseen merkittävä hankintameno, joka pidetään taseessa, kunnes sitä vastaavat tuotot kirjataan. IAS 2:ta sovelletaan vaihto-omaisuuteen, jota ei määritellä sen ulkopuolelle, kuten rahoitusinstrumentit ja maataloustoimintaan liittyvät biologiset hyödykkeet ja maataloustuotteet korjuuajankohtana.

Vaihto-omaisuuteen kuuluvat omaisuuserät, jotka on tarkoitettu myytäviksi normaalissa liiketoiminnassa tai joita käsitellään tuotannossa myyntiä varten. Myös raaka-aineet ja tarvikkeet, jotka kulutetaan tuotantoprosessissa tai palveluja tuotettaessa, ovat vaihto-omaisuutta.

Nettorealisointiarvo on arvioitu myyntihinta tavallisessa liiketoiminnassa. Siitä on vähennetty arvioidut valmiiksi saattamiseen kuluvat menot ja arvioidut myynnin toteutumiseksi välttämättömät menot

Käypä arvo viittaa rahamäärään, joka saataisiin kaupankäynnissä asiaa tuntevien, liiketoimintaan halukkaiden ja toisistaan riippumattomien osapuolten välillä.

Vaihto-omaisuuden arvostaminen


Vaihto-omaisuus arvostetaan alempaan näistä: hankintameno tai nettorealisointiarvo. Hankintamenoon sisällytetään kaikki osto- ja valmistusmenot sekä muut menot, jotka ovat aiheutuneet vaihto-omaisuuden saattamisesta nykyiseen tilaan ja sijaintiin. IAS 2:n mukaan valuuttakurssieroja ei enää saa sisällyttää hankintamenoon. Vaihto-omaisuuden hankintameno voi poikkeustapauksissa sisältää vieraan pääoman menoja.

Ostomenoihin sisältyy mm. ostohinta, tuontitullit, verot sekä välittömästi aiheutuvat kuljetus- ja käsittelymenot, mutta paljous- yms. alennukset vähennetään. Valmistusmenoja ovat välittömästi tuotannon määrään yhteydessä olevat menot ja systemaattisesti kohdistettu osuus valmistuksen kiinteistä ja muuttuvista yleismenoista, jotka ovat aiheutuneet raaka-aineiden jalostamisesta valmiiksi tuotteiksi.

Kaikki valmistuksen kiinteät yleismenot kohdistetaan valmistusmenoihin tuotantolaitoksen normaalin toiminta-asteen mukaan. Valmistuksesta aiheutuneet muuttuvat yleismenot taas kohdistetaan todellisen käytön mukaisesti.

Hankintameno voidaan selvittää esimerkiksi standardikustannuslaskennalla tai kauppaliiketoiminnassa vähittäishintamenetelmää käyttäen, jos nämä antavat suunnilleen hankintamenoa vastaavat tulokset. Yhteisön sisäisellä kustannusraportoinnilla voi siis näissä tapauksissa olla merkitys ulkoisen raportoinnin palvelemisessa.

Hankintameno määritetään joko FIFO-menetelmää tai painotetun keskihinnan menetelmää käyttäen. LIFO ei ole enää mahdollinen, paitsi US GAAP:n mukaan.

Vaihto-omaisuuden kirjanpitoarvon alentaminen nettorealisointiarvoa vastaavaksi tehdään yleensä hyödykekohtaisesti. Joissakin tapauksissa voi kuitenkin olla asianmukaista yhdistää samankaltaisia tai toisiinsa liittyviä hyödykkeitä.

Vaihto-omaisuusryhmittäin kulukirjauksia ei kuitenkaan saa tehdä. Nettorealisointiarvo arvioidaan tilikausittain uudelleen. Jos vaihto-omaisuudelle tehdään aiheeton kulukirjaus sen hankintamenoa alhaisemmaksi ja tämä kirjaus todetaan aiheettomaksi, kulukirjaus voidaan joutua perumaan. Tehty kulukirjaus peruutetaan myös, jos on näyttöä nettorealisointiarvon lisääntymisestä taloudellisen tilanteen muuttumisen johdosta.

Vaikka IAS 2 ei mainitse meno-tulon-kohdalle -periaatetta, vaihto-omaisuutta myytäessä sen kirjanpitoarvoa vastaava määrä kirjataan kuluksi sillä tilikaudella, jona vastaava tuotto kirjataan.

Kulukirjauksella pienennetään kirjanpitoarvo nettorealisointiarvoa vastaavaksi sillä kaudella, jona arvo on alentunut. Samoin toimitaan vaihto-omaisuuden menetyksistä johtuvien kulukirjausten kanssa.

Jos nettorealisointiarvo nousee, kulukirjausten peruutus tehdään vaihto-omaisuuden kuluksi kirjatun määrän vähennyksenä tilikaudella, jonka aikana muutos on tapahtunut.

Lähde: Petri Vehmanen 2012

perjantai 18. tammikuuta 2013

Menojen ja tulojen jaksottaminen

Johdanto

Tulojen ja menojen jaksottaminen eli kohdistaminen oikeille tilikausille tilinpäätöstä laadittaessa on tärkeää tilinpäätöstiedon oikeellisuuden kannalta. Kaksi peruslähtökohtaa jaksottamisessa ovat meno tulon kohdalle -periaate ja suoriteperuste.

Tilinpäätös on laadittava muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta suoriteperusteisesti. Silloin tilinpäätösvaiheessa maksuperusteisesti hoidetut tilit muunnetaan suoriteperusteisiksi. Suoriteperusteisessa kirjanpidossa kirjaus tehdään kirjanpitoon sillä hetkellä, kun tavara tai palvelu ostetaan tai myydään, ei silloin, kun maksusuorite tapahtuu.

Meno tulon kohdalle -periaatetta sovelletaan siten, että tuotoista vähennetään kuluina menot, joiden ei enää todennäköisesti oleteta kerryttävän tuloa seuraavilla tilikausilla. Taseeseen aktivoidaan ne menot, joiden odotetaan kerryttävän tuottoa tulevaisuudessa. Jaksottamisen avulla kohdistetaan menot ja niitä vastaavat tulot samaan tuloslaskelmaan.
Tulojen jaksottaminen

Tilikaudelle kuuluvien tulojen laskeminen on yleensä helpompaa kuin menojen. Ihantolan ym. (2008, 115) mukaan kaikki syntyneet tulot otetaan tilinpäätöksessä huomioon. Tulo syntyy tuotteen luovutushetkellä. Myös maksamatta olevat tulot on kirjattava tuotoiksi tuloslaskelmaan ja taseessa ne esitetään kohdassa Myyntisaamiset.

Pääsäännön mukaan tilikaudelle kohdistuvat tuotot muodostuvat suoriteperusteisesti kirjatuista tuloista. Tästä voidaan poiketa pitkän valmistusajan vaativien suoritteiden (esimerkiksi rakennus-, kone- tai alusurakka) kohdalla. Tuotot voidaan tällöin kirjata valmistusasteen perusteella, eikä suoritteen luovuttamishetkellä. Tätä menettelyä kutsutaan osatuloutukseksi.

Kirjanpitolaki (5:4 §) määrää, että osatuloutusta käytettäessä suoritteen erilliskatteen tulee olla luotettavalla tavalla ennakoitavissa. Tämä menettelytapa siis vaatii toimivaa sisäistä laskentaa, joten Kirjanpitolaki aiheuttaa vaatimuksia sisäiselle laskennalle. Tämä on esimerkki siitä, että sisäisen laskennan ratkaisuilla on merkitystä ulkoisen laskennan kannalta.

Menojen jaksottaminen

Myös menoja käsitellään tilinpäätösvaiheessa suoriteperusteisesti. Tilikaudelle kuuluvia menoja ovat ne, joiden maksuvelvollisuus on syntynyt tilinpäätöshetkeen mennessä eli esimerkiksi tuotannontekijä on vastaanotettu. Kuluina vähennetään ne menot, jotka eivät enää tuota tuloa tulevina tilikausina (KPL 5:1 §).

Menojen jaksottaminen eri tilikausille meno tulon kohdalle -periaatetta soveltaen on usein hankalaa. Siksi on lakeja ja ohjeita, joiden mukaan toimitaan. Tilinpäätöstarkastelun näkökulmasta menot voidaan jakaa ajan kulumisen perusteella aiheutuviin menoihin, vaihto-omaisuusmenoihin, pysyvien vastaavien hankintamenoihin ja vastaisiin menoihin ja menetyksiin.

Ajan kuluminen aiheuttaa menoja esimerkiksi vuokra-, korko- ja vakuutusmaksujen muodossa. Näiden osalta selvitetään, mikä osa menosta kuuluu kuluksi tälle tilikaudelle ja mikä osa aktivoidaan taseeseen tuleville tilikausille.

Vaihto-omaisuutta ovat hyödykkeet, jotka myydään tai kulutetaan sellaisinaan tai jalostettuna, kuten esimerkiksi raaka-aineet, puolivalmisteet ja valmisteet. Niiden hankintamenoon lasketaan hyödykkeen hankinnan ja valmistuksen muuttuvat menot. Myös kiinteitä kuluja ja korkokuluja voidaan tietyin edellytyksin sisällyttää hankintahintaan (KPL 4:5.2 §).

Vaihto-omaisuuden hankintamenosta tilikaudella myydyille suoritteille kuuluva osa kirjataan tilinpäätöksessä kuluksi. Loppuosa aktivoidaan taseeseen. Vaihto-omaisuuden määrää seurataan inventoimalla, jolloin saadaan selville varastossa tilikauden päättyessä olleen tavaran arvo.

Pysyvien vastaavien on tarkoitus tuottaa tuloa useampana kuin yhtenä tilikautena (KPL 4:3 §). Kirjanpitoasetuksessa (30.12.1997/1339, 1:6) pysyvät vastaavat on taseessa jaettu kolmeen ryhmään: aineettomiin ja aineellisiin hyödykkeisiin ja sijoituksiin. Pysyvien vastaavien hyödykkeiden hankintameno aktivoidaan taseeseen, josta se poistetaan vaikutusaikanaan suunnitelmanmukaisina poistoina. Kulumattomista hyödykkeistä, kuten maa- ja vesialueista, arvopapereista ja muista pitkäaikaisista sijoituksista ei kuitenkaan yleensä tehdä poistoja.

Vastaisia menoja ja menetyksiä on vähennettävä tuotoista, jos ne kohdistuvat päättyneeseen tai aiempaan tilikauteen, niiden toteutumista pidetään varmana tai todennäköisenä eikä niitä vastaavaa tuloa enää voida pitää todennäköisenä ja ne perustuvat lakiin tai kirjanpitovelvollisen sitoumuksiin muita kohtaan (KPL 5:14 §). Menetyksiä voi aiheutua esimerkiksi sijoituksista, takaushäviöistä tai rahan menetyksistä tulipalon tai varkauden seurauksen.

Lue lisää aiheesta:

Osatuloutus eli valmistusasteen mukainen tuloutus on poikkeus menojen ja tulojen jaksottamisessa.

Lähteet

Ihantola, Eeva-Maria, Leppänen, Pasi, Kuhanen, Hanna & Sivonen, Irene. 2008. Yrityksen kirjanpito - perusteet ja sovellusharjoitukset. Helsinki: Yliopistopaino.

Kirjanpitoasetus 30.12.1997/1339

Kirjanpitolaki 30.12.1997/1336

maanantai 14. tammikuuta 2013

Taloustiede, osa 7

Avoimen kansantalouden makroteoriaa

Koko maailman reaalinen BKT on liki kahdeksankertainen vuoteen 1950 verrattuna, mutta viennillä mitattu maailmankaupan volyymi on peräti 25-kertainen. Kehityksen selityksenä on yhtäältä kuljetus- ja viestintäkustannusten aleneminen ja toisaalta kaupan esteiden purkaminen.

Taloustieteessä globalisaatiolla tarkoitetaan kansantalouksien integroitumista maailmantalouteen kaupan, pääomaliikkeiden, siirtolaisuuden ja teknologian leviämisen kautta.

Ulkomaankauppa ja siihen liittyvät kansainväliset pääomaliikkeet vaikuttavat monella tavoin myös suhdannekehitykseen. Ne määräärät, miten tehokkaita keinoja raha- ja finanssipolitiikka ovat.

Kansainvälinen kauppa

Vapaa kansainvälinen kauppa on koko maailmantalouden kannalta hyvä asia siksi, että suhteellisen edun periaatteen mukaan kohdentuneet tuotantoresurssit ovat mahdollisimman tehokkaassa käytössä. Tuontitullit ja vientiverot muuttavat suhteellisia tuotantokustannuksia ja vaikuttavat siten resurssien kohdentumiseen. Valtiot asettavat tulleja ja veroja siksi, etteivät kansainvälisen kaupan hyödyt välttämättä jakaudu poliittisten päättäjien mielestä oikeudenmukaisesti. Niillä halutaan suojata oman maan tuotantoa kansainväliseltä kilpailulta.

Teknologian ja tuotantoresurssien lisäksi myös ihmisten tarpeet ja tuotteiden markkinahinnat vaikuttavat siihen, mitä tuotteita ja kuinka paljon kukin maa vie ja tuo. Kysyntätekijät vaikuttavat tarjontatekijöiden ohella markkinoilla määräytyvään hintaan ja vaihdettuun määrään.

Pitkällä aikavälillä vaihtotaseen tulee olla tasapainossa eli viennin ja tuonnin tulee olla yhtä suuret. Vaihtotaseen alijäämä merkitsee velkaantumista ulkomaille. Pääoman tuonnilla voidaan rahoittaa kotimaisia investointeja silloin, kun kotimainen säästäminen ei riitä. Tällainen politiikka on järkevää kansantaloudessa, jonka tuotannon odotetaan kasvavan nopeasti.

Valuuttakurssijärjestelmät

Jos valuuttakurssi muuttuu siten, että eurolla saa enemmän dollareita, euron sanotaan vahvistuneen eli revalvoituvan dollariin nähden. Päinvastaisessa tapauksessa euro heikkenee eli devalvoituu.

Valuutan kysyntä syntyy tuotteiden viennin ja pääoman tuonnin kautta. Kotimaisen valuutan kysyntä koostuu kahdesta erästä. Ulkomaalaiset tarvitsevat euroja ostaakseen euroalueelta tavaroita ja palveluita. Tämä on euron ulkomaankauppakysyntä. Ulkomaiset tarvitsevat euroja myös sijoittaakseen euromääräisiin sijoitustuotteisiin. Tämä on euron sijoituskysyntä. Euroja voi ostaa pankeista, jotka hankkivat niitä keskuspankeista. Valuutan tarjonnasta päättää siis viime kädessä maan keskuspankki. Näin euroalueen tuotteiden viennin ja pääoman tuonnin kasvu lisäävät eurojen kysyntää valuuttamarkkinoilla.

Valuuttakurssijärjestelmillä tarkoitetaan säädöksiä ja periaatteita, joiden mukaan valuuttakurssit määräytyvät. Perusvaihtoehtoja on kaksi:

1. Kiinteiden valuuttakurssien vallitessa valuuttakurssit eivät voi muuttua ainakaan merkittävästi. Keskuspankin on katettava ulkomaanvaluutan kysynnän ja tarjonnan ero. Se tarvitsee tätä varten riittävän suuren valuuttavarannon.

2. Joustavien eli kelluvien valuuttakurssien järjestelmässä eri valuuttojen kysyntä ja tarjonta määräävät valuuttakurssit ilman rajoituksia. Puhdaspiirteinen kelluvien kurssien järjestelmä edellyttää, että valuuttakurssille ei talouspolitiikassa aseteta mitään itsenäistä tavoitetta, vaan sen annetaan vapaasti joustaa.

Pitkällä aikavälillä valuuttakurssit määräytyvät siten, että eri maissa on samat hinnat eli yhden hinnan laki pätee. Arbitraasi on hintaeroja hyödyntävää ostoa ja myyntiä markkinapaikkojen välillä.

Rahan kvantiteettiteorian mukaan rahan tarjonta määrää hintatason pitkällä aikavälillä. Näin rahapolitiikan ja valuuttakurssin kesken vallitsee selkeä yhteys. Rahan tarjonnan lisääminen kotimaassa nostaa hintoja suhteessa ulkomaisiin hintoihin ja heikentää valuuttakurssia. Jos Euroopan keskuspankki kiihdyttää rahapolitiikallaan euroalueen inflaatiota, euro heikkenee suhteessa dollariin.

Tätä valuuttakurssiteoriaa kutsutaan myös ostovoimapariteetiksi. Kurssi asettuu nimittäin tasolle, jolla valuuttojen ostovoimat ovat yhtä suuret. Valuutan sanotaan olevan yliarvostettu, jos sen arvo ylittää pitkän aikavälin tasapainoarvonsa. Päinvastaisessa tilanteessa se on aliarvostettu.

Valuuttakauppaa käydään sekä ulkomaankaupan että kansainvälisen sijoitustoiminnan hoitamiseksi. Valuuttakaupan päiväkaupan arvo ylittää koko maailman päivittäisen kokonaistuotannon arvon vähintään 12-kertaisesti. Koska vain osalla tuotannosta käydään ulkomaankauppaa, sijoitustoiminnan tarpeet dominoivat valuuttakauppaa lyhyellä aikavälillä.

Valuutan sijoituskysyntä reagoi korkoeroihin eri maissa. Jos euroalueen korot nousevat suhteessa Yhdysvaltoihin, sijoitustoimintaa harjoittavat taloudenpitäjät siirtävät sijoituksiaan amerikkalaisista obligaatioista Eurooppalaisiin. Tähän ne tarvitsevat euroja, joten euron kysyntä kasvaa ja sen kurssi vahvistuu.

Valuutan tarjonnasta päättää keskuspankki rahapolitiikallaan. Jos EKP laskee ohjauskorkoaan, rahan tarjonta kasvaa ja markkinakorot euroalueella alenevat. Obligaatiosijoituksia siirtyy Euroopasta Yhdysvaltoihin. Euroja myydään ja dollareita ostetaan jolloin euron kurssi heikkenee.

Rahapolitiikan ja valuuttakurssien kesken pätee kiinteä yhteys lyhyellä aikavälillä: kotimaisen korkokannan muutokset aiheuttavat valuuttakurssin samansuuntaisen muutoksen, jos ulkomaiset korot pysyvät vakiona. Koron noustessa valuutta vahvistuu, koron laskiessa se heikkenee.

Pitkällä aikavälillä yhden hinnan laki määrää valuuttakurssin. Lyhyellä aikavälillä hinnat ovat kuitenkin jäykkiä. Arbitraasikaan ei toimi, sillä se vaatii aikaa ja siitä syntyy kustannuksia. Valuuttakurssi voi sen sijaan muuttua hetkessä. Kun jokin sokki kohtaa kansantaloutta, vientikysyntä vaikkapa heikkenee, palkkojen ja hintojen sopeutuminen vie aikansa, mutta valuuttakurssi voi muuttua välittömästi. Siksi sen vaihtelut voivat olla lyhyellä aikavälillä suuria, vaikka pitkän ajan kehitys määräytyykin inflaatiovauhdin perusteella.

Kiinteät valuuttakurssit

Pitkällä aikavälillä valuuttakurssi E määräytyy ulkomaan hintatason P* ja kotimaisen hintatason P suhteen perusteella: E = P*/P. Valuuttakurssit säilyvät siten vakiona, kun hintatasot muuttuvat molemmissa maissa samaan tahtiin. Kvantiteettiteorian mukaan ne määräytyvät rahan tarjonnan kasvuvauhdin perusteella. Kotimaa pystyy näin ollen ylläpitämään kiinteää valuuttakurssia vain harjoittamalla täsmälleen samanlaista rahapolitiikkaa kuin se maa, jonka valuuttaan se on omansa kiinnittänyt. Tämä pätee myös lyhyellä aikavälillä. Kun ulkomaan keskuspankki muuttaa ohjauskorkoaan, on kotimaan keskuspankin tehtävä samoin, jotta korkoeroihin reagoivat pääomaliikkeet eivät muuttaisi valuuttakurssia.

Tälläistä kiinteää valuuttakurssijärjestelmää kutsutaan myös valuuttakatejärjestelmäksi (currency board). Kotimaa harjoittaa rahapolitiikkaa käytännössä käyttämällä setelistön katteena valuuttavarantoaan. Jos ulkomaiset korot nousevat, valuuttavaranto supistuu, kun sijoitukset siirtyvät pois kotimaasta, mikä automaattisesti kiristää rahamarkkinoita kotimaassa. Korot nousevat, kunnes valuuttavarannon supistuminen pysähtyy.

Valitessaan kiinteän valuuttakurssin vapaiden pääomaliikkeiden oloissa keskuspankki käytännössä luopuu omasta rahapolitiikastaan. Syy on yleensä rahaolojen vakauttamisen tarve voimakkaan inflaation vallitessa, jolloin rahan tarjonnan kasvua on hillittävä. Sen uskotaan onnistuvan parhaiten seuraamalla sellaisen maan rahapolitiikkaa, jossa inflaatio on jo taltutettu.

Itsenäistä rahapolitiikkaa on mahdollista harjoittaa kiinteän valuuttakurssin oloissa vain säätelemällä pääomaliikkeitä eli eristämällä kotimaiset rahoitusmarkkinat ulkomaisista.

Raha- ja finanssipolitiikan tehokkuus

Raha- ja finanssipolitiikan vaikutukset ovat erilaisia kiinteiden ja kelluvien valuuttakurssien järjestelmissä. Erojen merkitys riippuu siitä, miten suuri merkitys kansainvälisillä pääomaliikkeillä on. Kaavamaisesti voi sanoa, että rahapolitiikka on kiinteiden valuuttakurssien oloissa tehotonta, jos pääoma liikkuu täysin vapaasti. Tällaisessa kiinteiden valuuttakurssien ja vapaiden pääomaliikkeiden oloissa korko määräytyy kansainvälisillä pääomamarkkinoilla. Yksittäisen maan rahapolitiikalla ei siihen voida vaikuttaa. Jos maa yrittäisi keventää rahapolitiikkaansa ja lisäisi rahan tarjontaa painaakseen korkokantaa alas, kotimaiset sijoitukset siirtyisivät ulkomaisiin kohteisiin, joissa on tarjolla korkeampi korko. Pääoman ulosvirtaus nostaisi korot takaisin ulkomaisia korkoja vastaavalle tasolle.

Finanssipolitiikka on tehokasta kiinteiden valuuttakurssien ja vapaiden pääomaliikkeiden oloissa. Kun korko määräytyy kotimaisista oloista riippumatta kansainvälisillä markkinoilla, ei valtion lainanotolla ole siihen vaikutusta. Ekspansiivinen finanssipolitiikka kasvattaa rahan kysyntää kotimaassa, mutta korko ei nouse, koska pääoman tuonti joustaa. Finanssipolitiikalla ei siis ole lainkaan syrjäytysvaikutusta kotimaiseen kysyntään.

Joustavien valuuttakurssien tapauksessa raha- ja finanssipolitiikan suhteellinen tehokkuus on vapaiden pääomaliikkeiden oloissa päinvastainen. Finanssipolitiikka on tehotonta, koska hallituksen löysätessä finanssipolitiikkaa, rahan kysyntä taloudessa kasvaa ja korot pyrkivät nousemaan. Samalla maan valuutan arvo suhteessa ulkomaanvaluuttoihin vahvistuu. Se vähentää vientiä ja lisää tuontia ääritapauksessa määrällä, joka kumoaa täysin ekspansiivisen finanssipolitiikan vaikutukset. Jos kansainväliset pääomaliikkeet ovat vapaat ja valuuttakurssi kelluu, voidaan finanssipolitiikalla vaikuttaa lähinnä kokonaiskysynnän rakenteeseen, mutta ei sen kokoon.

Valuutan kelluminen tekee rahapolitiikasta tehokkaan, kun pääomaliikkeet ovat vapaat. Esimerkiksi ekspansiivisella rahapolitiikalla aikaansaatu kotimaisten korkojen aleneminen heikentää kotimaisen valuutan ulkoista arvoa. Tämä valuutan devalvoituminen lisää vientiä ja vähentää tuontia. Näin kotimainen kysyntä kasvaa ekspansiivisen rahapolitiikan ansiosta sekä korkokannan alenemisen että valuutan devalvoitumisen välityksellä.

Valuuttakurssien vakaus luo suotuisat olot ulkomaankaupan kasvulle ja kansainvälisen työnjaon syvenemiselle. Rahapolitiikan itsenäisyys lisää suhdannepoliittista pelivaraa. Vapaat kansainväliset pääomaliikkeet auttavat pääomamarkkinoiden tehokkuutta ja sijoitusten hakeutumista tuottavimpiin kohteisiin.


Taloustieteen perusperiaatteet:

1. Tehtäessä valintoja niukkuuden vallitessa on vertailtava eri vaihtoehtoja keskenään.

2. Jonkin toimintavaihtoehdon kustannus on se vaihtoehto, josta joutuu luopumaan saadakseen valitsemansa.

3. Vaihdanta kannattaa eli siitä voivat hyötyä kaikki.

4. Rationaaliset taloudenpitäjät tekevät päätöksiään vertaamalla rajaetuja ja rajahaittoja.

5. Markkinat ovat yleensä hyvä tapa järjestää talouden toiminta.

6. Julkinen valta voi parantaa markkinoiden toimintaa silloin, kun ne toimivat tehottomasti tai johtavat epäoikeudenmukaiseen tulonjakoon.

7. Elintason kasvu syntyy työn tuottavuuden kasvusta, jonka lähteistä teknologinen kehitys on kaikkein tärkein.

8. Työttömyys tasapainottaa työntekijöiden palkkavaatimukset ja yritysten palkanmaksukyvyn. Sen tasapaino määräytyy hyödyke- ja työmarkkinoiden instituutioiden toiminnan perusteella.

9. Rahan tarjonnan kasvu on inflaation perimäinen syy.

10. Työttömyyden ja inflaation kesken vallitsee lyhyellä ajalla ristiriita. Täystyöllisyyttä ja vakaata hintatasoa on vaikea saavuttaa yhtä aikaa. 

Lähde: Matti Pohjola - Taloustiede (kauppatieteellisen pääsykoekirja)

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Taloushallinnon organisointi, case UPM

6.2.2013 Yrityspäivien karavaani saapuu jälleen Tampereen yliopistolle. Katselin tuossa osallistuvista yrityksistä mielenkiintoisimpia, joiden joukossa on tilintarkastuksen neljä suurta, Kesko, Nordea ja UPM. Myös ALSO Finland Oy:n tietoiskua olisi mielenkiintoinen mennä kuuntelemaan.

Keskosta ja UPM:stä tekee mielenkiintoisia työnantajia se, että molemmat ovat keskittäneet talouspalvelukeskuksensa Tampereelle aivan yliopiston kulmille. Tästä muistinkin, että kävin syksyllä 2009 vierailemassa UPM:n talouspalvelukeskuksessa opiskellessani amk:ssa. Tuolloin meidän piti kirjoitella oppimispäiväkirja UPM:llä saamastamme luennosta, joten ajattelin julkaista sen täällä hieman muokattuna.

UPM Oyj - The biofore company

UPM Oyj on metsäteollisuusyhtiö, joka yhdistää bio- ja metsäteollisuutta. Sen toimitusjohtaja on Jussi Pesonen. Yhtiön liiketoiminta jakaantuu kolmeen ryhmään: Energia ja sellu, Paperi sekä Tekniset materiaalit. Yhtiön liikevaihto vuonna 2012 oli yli 10 miljardia euroa ja palveluksessa on noin 22 000 henkilöä. Tuotantolaitoksia on 17 eri maassa. UPM:n osakkeet on listattu NASDAQ OMX Helsingin pörssissä.

UPM:n liiketoiminnan kulmakiviä ovat kuituun ja biomassaan pohjautuvat liiketoiminnot sekä uusiutuvat raaka-aineet ja tuotteet. Yhtiö koostuu kuudesta itsenäisestä liiketoiminta-alueesta: Energia, Sellu, Metsä ja sahat, Paperi, Tarrat sekä Vaneri. Liiketoimintoja yhdistää ajatus luoda lisäarvoa käyttämällä uusiutuvia ja kierrätettäviä raaka-aineita ja tuottaa niistä korkean jalostusasteen innovatiivisia tuotteita yhdistämällä UPM:n osaaminen ja teknologia. 

Vastuullisuus on keskeinen osa UPM:n toimintaa ja UPM huomioi myös visiossaan ja toiminta-ajatuksessaan kestävän kehityksen. Puu, joka on uusiutuva ja kierrätettävä luonnonvara, on UPM:n pääraaka-aine. UPM ostaa puuta sekä yksityisiltä metsänomistajilta että muilta yhteistyökumppaneilta. UPM ostaa kaikkia puutavaralajeja ja valmistaa mm. paperia, sellua, vaneria ja puutuotteita sekä tuottaa puusta energiaa.

UPM panostaa toiminnassaan innovatiivisuuteen. Biofore on UPM:n luoma käsite, jossa bio viittaa kestäviin ratkaisuihin ja ympäristösuorituskykyyn ja fore viittaa metsään (forest) ja edelläkävijyyteen (in the forefront).

Yritysvierailu: UPM Talouspalvelukeskus Tampere 28.10.2009

UPM:n talouspalvelukeskus sijaitsee Tulli Business Parkissa Tampereella. Luennon aiheena 28.10.2009 olivat taloushallinnon organisointivaihtoehdot. Luennolla pohdittiin UPM:n taloushallinnon keskittämisestä syntyneitä kokemuksia ja keskittämisen hyviä ja huonoja puolia sekä työntekijöiden näkökulmaa toiminnan keskittämiseen.

Taloushallinnon organisointivaihtoehdoista palvelukeskuksiin keskittäminen on nykypäivänä ollut trendi. Laskentaihmisten määrä liiketoimintayksiköissä siis vähenee. Pienille yrityksille helppo taloushallinnon organisointitapa on sen ulkoistaminen toiselle osapuolelle. Taloushallinnon organisointitavan valinta vaatii tarkkaa pohdintaa, sillä mahdollisuuksia on useita. Yhtä oikeaa ja parasta tapaa ei ole olemassa.

Taloushallinnon organisointitavan valintaan vaikuttavat luennon mukaan mm. yrityksen strategia, taloushallinnon tavoitteet ja yrityksen toimintaan liittyvät tekijät. Nykyään sähköisen taloushallinnon kehittyminen ja tietojärjestelmäratkaisut antavat uusia mahdollisuuksia toiminnan kehittämiseen. Maailman globalisoitumisen ja tuotanto- ja toimintamallien kehittyminen pakottaa myös taloushallinnon kehittämiseen. Tärkeimmät syyt kehitysprojekteihin ovat kustannusten alentaminen, tehokkuuden parantaminen ja prosessien tehostaminen.

UPM:n taloushallinnon kehitys

UPM:n taloushallinto oli vuoteen 1999 asti hajautettua liiketoimintayksiköihin. Järjestelmät olivat sekavia ja prosessit vaihtelivat maiden ja yksiköiden väleillä. 2000-luvun alussa otettiin käyttöön SAP osassa yksiköitä ja prosesseja yhdenmukaistettiin.

Vuonna 2003 taloushallinnon keskittämistä testattiin virtuaalitiimeissä. Nykyinen muutos alkoi 2006, kun palvelukeskusmallia alettiin implementoida. Virtuaalitiimeistä siirryttiin silloin globaaleihin palvelukeskuksiin.

UPM ei halunnut ulkoistaa taloushallintoaan, koska palvelut toimittavalla firmalla ei olisi näkemystä yrityksen liiketoiminnasta. Tärkeää siis oli pitää langat omissa käsissä. Lisäksi UPM:llä haluttiin itse kehittää taloushallintoa. Projektinhallinnan näkökulmasta muutos palvelukeskusmalliin on ollut iso haaste.

Projektin onnistuminen perustui perusasioihin. Suunnittelu oli huolellista, sillä ilman suunnittelua ei mikään projekti voi onnistua kunnolla. Onnistumisen mittaamiseen oli luotu sopivia mittareita ja niitä valvottiin tarkasti.

Johtamisen näkökulmasta muutoksen tärkeyden painottaminen oli avainasemassa. Projektilla oli oppikirjamaisesti vahva johdon tuki ja ohjausryhmä. Projektin tavoitteita kuulutettiin yhdestä suusta. Suunnittelu, ihmiset ja kommunikaatio olivat luennon mukaan UPM:n projektin onnistumisen kulmakivet.

UPM:n kokemukset keskittämisestä

UPM:n projektin tavoitteena oli saada säästöjä ja parantaa tehokkuutta. Taloushallinnon prosessien laatua oli tarkoitus parantaa. Uuden mallin on tarkoitus tukea liiketoimintaa entistä paremmin. Tämä toteutunee johdon raportoinnin parantuessa. Hyvänä puolena UPM:llä nähdään, että taloushallinnon johtaminen selkeytyy, kun taloushallinnon ihmisillä on selkeästi vain yksi esimies.

Taloushallinnon palvelukeskusmallin toimimisen edellytyksenä UPM:llä pidettiin sitä, että vanhaa väkeä saatiin jatkamaan ja siirtymään uuteen keskukseen. Ilman heitä ei uusi järjestelmä toimisi. Uudet rekrytoinnit täytyi myös saada onnistumaan.

Haittana keskittämisessä työntekijän kannalta on se, että työtehtävät saattavat olla ajoittain puuduttavan rutiininomaisia. Tätä voidaan helpottaa työtehtävien kierrättämisellä, jota UPM:ssä on tehtykin.

Keskittämisessä hankalaa on ollut ison organisaation hallinta. Kun muutos on jatkuvasti päällä yrityksessä, työntekijöiltä vaaditaan paljon. Ongelmaksi voi myös koitua, että taloushallinto on kaukana yksiköistä, joten taloushallinnon ihmiset saattavat vieraantua liiketoiminnasta.

Yrityksessä jonkin aikaa palvellut työntekijä kertoi, että kielitaitoa ja kansainvälisyyttä vaaditaan UPM:llä. Työtehtävät voivat vaihtua kierrättämisen ansiosta ja kokemukset palvelukeskusmallista ovat olleet positiivisia.

lauantai 12. tammikuuta 2013

Taloustiede, osa 6

Tämä teksti on vanhoista muistiinpanoistani, jotka tein kauppatieteiden pääsykokeisiin lukiessani Matti Pohjolan Taloustieteen pääsykoekirjasta. Kyseinen painos on siis jo vanhentunut, mutta asiat ovat tuskin oleellisesti muuttuneet. 


Kvantiteettiteoria

Inflaatiovauhti on kiinteässä yhteydessä rahan määrään kansantaloudessa. Tätä selittää inflaation kvantiteettiteoria. Sen lähtökohtana on, että yleisö kysyy rahaa ainoastaan liiketoimiensa suorittamiseen. Ajattelun perustana on vaihdon määritelmä M x V = P x Y, jossa M on rahan määrä, V rahan kiertonopeus, P yleinen hintataso ja Y bruttokansantuotteen määrä kansantaloudessa.

Kiertonopeus (velocity) ilmoittaa, kuinka monta kertaa rahavarannolla keskimäärin suoritetaan maksuja vuoden aikana. BKT:n arvo (P x Y) mittaa vuodessa suoritettujen liiketoimien arvoa eli sitä, kuinka paljon rahaa tarvitaan.

Yhtälö pätee aina, mutta ei kerro mitään tekijöiden välisestä kausaalisesta eli syy-seuraussuhteesta. Kvantiteettiteoria tekee siitä kausaalisuhteen kolmen oletuksen avulla. Ensimmäinen on se, että BKT:n määrä Y on pitkällä aikavälillä luonnollisella tasollaan eli tasolla, jonka talouskasvu ja työttömyyden teoria selittävät. Toinen oletus on, että rahan kiertonopeus on vakio. Lopuksi oletetaan, että keskuspankki voi säädellä rahan määrää M. Nyt yhtälöä voi tulkita siten, että rahan määrä määrittelee kansantalouden hintatason P, joten rahan määrän eli rahan tarjonnan kasvu määrää hintatason nousun eli inflaation.

Rahan määrän kasvu näkyy inflaationa. Yleinen hintatason muutos on suoraan verrannollinen rahan määrän muutokseen.

Teorian mukaan rahan määrä vaikuttaa pitkällä aikavälillä vain yleiseen hintatasoon eli kääntäen rahan arvoon. Sillä ei olisi lainkaan vaikutuksia työllisyyteen, kokonaistuotantoon eikä suhteellisiin hintoihin.

Reaaliset ja rahataloudelliset tekijät määräytyvät täysin toisistaan riippumatta. Tätä tarkoitetaan, kun sanotaan rahan olevan neutraali. Rahan neutraaliusoppi on talouspolitiikan ajattelun kannalta varsin kauaskantoinen. Inflaatio johtuu ainoastaan liian keveästä rahapolitiikasta, liian nopeasta rahan määrän kasvusta, eikä sillä ole mitään tekemistä työllisyyden kanssa. Hintatason vakautta voi siksi pitää perustellusti rahapolitiikan tärkeimpänä tavoitteena.

Näkemystä rahan neutraaliudesta kutsutaan klassiseksi dikotomiaksi, reaali- ja rahatalouden kahtiajaoksi. Se on vielä nykyään keskeisiä talousoppeja, sillä modernin makrotaloustieteen näkemys pitkän aikavälin inflaatiosta perustuu rahan neutraaliuteen. Rahan tarjonnan kasvu on siis inflaation perimmäinen syy.

Suhdannevaihtelut

Toteutunut BKT on harvoin pitkän aikavälin potentiaalisella tasollaan. Satunnaiset tekijät, sokit, saavat aikaan suhdannevaihteluja eli poikkeamia pitkän aikavälin kehitykseen.

Korkeasuhdanne syntyy, kun kokonaistuotanto kasvaa riittävän pitkän ajan potentiaalista tuotantoa nopeammin. Matalasuhdanteeseen päädytään laskusuhdanteen kautta, kun tuotanto kasvaa potentiaalista hitaammin. Taantumasta puhutaan, kun kokonaistuotannon määrä alenee. Lama on poikkeuksellisen syvä tai pitkä taantuma. Suhdannevaihteluilla tarkoitetaan kokonaistuotannon lyhytaikaista vaihtelua pitkän ajan kasvuun nähden.

Suhdannevaihteluiden mittaamisen on haastavaa, koska BKT:n potentiaalista tasoa ei voi käytännössä havaita.

Tuotantokuilu on suhdanneteoriassa tärkeä käsite. Sen avulla voidaan pelkistää kansantalouden kokonaistuotannon ja hintavakauden välistä yhteyttä. Tuotantokuilun ja lyhyen aikavälin inflaatiovauhdin kesken vallitsee selvä yhtälö. Korkeasuhdanteessa hinnat pyrkivät nousemaan kiihtyvää vauhtia, matalasuhdanteessa inflaatiopaineet ovat puolestaan vähäisemmät.

Suhdanneteoria

Suhdannevaihtelut aiheutuvat tavaroiden ja palvelujen kokonaiskysynnän ja kokonaistarjonnan vaihteluista, joita synnyttävät erilaiset satunnaiset tekijät, sokit.

Erilaisten sokkien vaikutusten välittymisessä ovat hinnat ja palkat keskeisessä asemassa. Hinnat ja palkat ovat monista syistä jäykkiä ja muuttuvat hitaasti. Tästä syystä yritykset sopeuttavat toimintojaan ensin määrien kautta. Hinnat ja palkat sopeutuvat vasta pitkällä aikavälillä.

Yleisen hintatason kohoaminen vaikuttaa kokonaiskysyntään supistamalla sitä kolmesta syystä. Ensimmäinen on kotitalouksien kulutuksen varallisuusvaikutus. Toinen on investointien korkovaikutus. Kolmas syy on vientikysynnän heikkeneminen kotimaisten hintojen noustessa.     

Lyhyen ajan tarjontakäyrässä esitetään positiivinen riippuvuus kansantalouden vallitsevan hintatason ja tarjotun määrän kesken. Selitys perustuu jonkinlaisen epätasapainon olemassaoloon, kun asioita tarkastellaan pitkän ajan eli talouskasvun näkökulmasta.

Hintatason nousu voidaan ymmärtää väärin suhteellisten hintojen nousuksi, joka tulkitaan kysynnän vahvistumiseksi ja sen takia lisätään tuotantoa. Pitkällä aikavälillä hinnan nousu paljastuukin osaksi yleistä hintojen nousua ja tuotanto palaa entiselle tasolleen.

Toinen selitys perustuu palkkojen jäykkyyteen. Palkat sovitaan pitkäksi aikaa, vähintään vuodeksi. Sopimusten perustana on oltava käsitys siitä, mitä hinnat tulevat olemaan. Jos hinnat nousevat odotettua tasoa korkeammiksi, mutta palkat pysyvät ennallaan, tuotannon kannattavuus paranee, jolloin yritykset lisäävät tuotantoa ja kokonaistarjonta kasvaa. Pitkällä aikavälillä myös palkat nousevat ja kannattavuus heikkenee, jolloin tuotanto palaa alkuperäiselle tasolleen.

Kolmas selitys liittyy hintojen muuttamisen menu-kustannuksiin. Yritykselle voi olla kallista muuttaa hintaa lyhyellä aikavälillä ja se sopeutuu kysynnän muutoksiin ensivaiheessa muuttamalla tuotantoaan. Yleisen hintatason noustessa sen valmistaman tuotteen suhteellinen hinta alenee, mikä lisää kysyntää ja tuotantoa.

Makrotaloustieteen koulukuntia

Kun negatiiviseen tarjontasokkiin reagoidaan kokonaiskysyntää lisäävällä talouspolitiikalla, syntyy voimakas inflaatio. Öljyn kallistumisen vuoksi riippuvuutta siitä on vähennetty ja talouspolitiikassa on opittu erottelemaan kysyntä- ja tarjontasokit.

1970-luvun talouspoliittinen ajattelu perustui keynesiläiseen makroteoriaan. Se piti hintoja ja palkkoja kiinteinä. Kokonaiskysynnän tason ajateltiin määräävän kokonaistuotannon ja siten työllisyyden. Suhdannevaihtelut voivat näin syntyä vain kokonaiskysynnän vaihteluista. Tarjontasokeille ei keynesiläisen ajattelun mukaan ole vaiktusta. Kun talouskasvu hidastui ja työttömyys nousi, oli teorian oppien mukaista reagoida talouspolitiikassa kokonaiskysyntää lisäämällä.

Keynesiläisen teorian epäonnistuminen stagflaation selittämisessä sai aikaan vallankumouksen makrotaloustieteessä. Stagflaatiolla tarkoitetaan korkean työttömyyden ja inflaation yhtäaikaista esiintymistä. Syntyi uusi klassinen teoria, joka toi tarjontatekijät ja inflaatio-odotukset mukaan suhdanteiden tarkasteluun.

Klassinen viittaa siihen, että jo Adam Smith ja David Ricardo ynnä muut pitivät tarjontatekijöitä tärkeinä. Robert E. Lucas Jr:n edustama teoria yhdisti pitkän ja lyhyen ajan tarjontakäyrät sekä kokonaiskysyntäkäyrän. Suhdannevaihteluiden nähdään syntyvät kysyntä- ja tarjontasokeista, joiden vaikutuksia talousyksiköt omilla valinnoillaan vahvistavat ja siirtävät taloudessa eteenpäin.

Markkinat oletetaan kilpailullisiksi, joten hintojen ja palkkojen jäykkyys voi olla vain tilapäistä, jonkin ulkoisen tekijän aikaansaamaa. Työttömyys on vapaaehtoista. Sen kasvu laskukaudella johtuu siitä, että kun palkka on alhainen, halutaan tehdä vähän töitä.

Uuskeynesiläinen teoria nojaa vahvaan mikrotaloustieteelliseen teoriaan, kuten klassinen koulukuntakin. Se eroaa kuitenkin hinta- ja palkkajäykkyyksien tulkinnassa. Niitä pidetään rakenteellisina tekijöinä, joiden olemassaololle on järkevä selitys, esimerkiksi ammattiliiton ja pitkät sopimukset. Teorian pitkää aikaväliä koskevat tulokset ovat samoja kuin uuden klassisen koulukunnan opit, jotka perustuvat talouskasvun teoriaan ja rahan neutraalisuuteen. Lyhyttä aikaväliä koskevat päätelmät ovat sen sijaan erilaisia. Uuskeynesiläisen makroteorian mukaan suhdannevaihtelut syntyvät palkka- ja hintajäykkyyksistä ja aiheuttavat tahatonta työttömyyttä. Suhdanteita voi myös tasata aktiivisella finanssi- ja rahapolitiikalla. Lyhyellä aikavälillä rahapolitiikka ei siten ole neutraalia, vaan sillä on reaalisia vaikutuksia.

Suhdannepolitiikka

Suhdannepolitiikan keinoja ovat:
- rahapolitiikka eli vaikuttaminen pankkien lainanantomahdollisuuksiin, kansantaloudessa liikkuvan rahan määrään ja korkotasoon
- finanssipolitiikka eli vaikuttaminen julkisen talouden tuloihin ja menoihin.

Rahapolitiikka

Pitkällä aikavälillä kansantalouden hintataso määräytyy kvantiteettiteorian mukaan rahan kysynnän ja tarjonnan tasapainosta. Korkokanta asettuu rahoitusmarkkinoilla rahoituksen kysynnän ja tarjonnan tasapainottavalle tasolle. Kokonaistuotanto määräytyy kansantalouden tuotantofunktiosta tuotannontekijöiden määrien ja tuottavuuden mukaan, ja tuotanto kasvaa teknologian kehityksen mukaisella vauhdilla. Rahapolitiikka on siten pitkällä aikavälillä neutraalia. Se vaikuttaa vain hintatasoon mutta ei kokonaistuotantoon eikä työllisyyteen.

Lyhyellä aikavälillä hinnat ja palkat ovat jäykät. Kansantalouden hintataso ei siksi voi asettua rahan kysynnän ja tarjonnan perusteella. John Maynard Keynes esitti, että tässä tilanteessa rahan kysyntä ja tarjonta määräävät korkokannan, eivät siis hintatasoa. Hän hylkäsi rahan kvantiteettiteorian ja korvasi sen likviditeettipreferenssiteorialla.

Kotitaloudet ja yritykset kysyvät rahaa taloustoimiensa maksamiseen, mutta myös korkokanta vaikuttaa niiden halukkuuteen pitää varallisuuttaan likvidissä muodossa eli rahana. Mitä korkeampi korko on, sitä suurempi on vaihtoehtoiskustannus eli se tuotto, joka menetetään, jos rahavarat sijoitettaisiin osakkeisiin, obligaatioihin ja muihin korkoa tuottaviin sijoituskohteisiin. Korkokannan ja rahan kysynnän välillä on näin käänteinen riippuvuus.

Keskuspankki päättää yksin rahan tarjonnasta M. Korkokanta i määräytyy siten tasolle, jolla rahan kysyntä vastaa sen tarjontaa. Rahan tarjonnan kasvattaminen alentaa korkokantaa, mikä lisää kotitalouksien ja yritysten investointikysyntää ja siirtää kokonaiskysyntäkäyrää oikealle. Koron laskiessa kokonaiskysyntä vahvistuu ja noustessa heikkenee. Kansantalouden kokonaistuotanto asettuu kokonaiskysynnän ja
-tarjonnan perusteella. Rahapolitiikalla on siten reaalisia vaikutuksia lyhyellä aikavälillä.

Käytännön rahapolitiikan pääinstrumentti on keskuspankin ohjauskorko. Kun korkoa nostetaan, rahamarkkinat kiristyvät ja korot nousevat. Korot vaikuttavat myös sekä kotitalouksien kulutus- ja investointipäätöksiin että yritysten investointipäätöksiin.

Korkojen laskiessa kokonaiskysyntä kasvaa kulutuksen ja investointien kasvun ansiosta. Ohjauskorkoa alentamalla keskuspankki voi näin elvyttää kokonaiskysyntä. Elvyttävä rahapolitiikka on järkevää matalasuhdanteessa. Sen avulla voidaan lisätä tuotantoa ja alentaa työttömyyttä. Kustannuksena on hintojen nousu, inflaatio.

Nostamalla ohjauskorkoa keskuspankki rajoittaa kokonaiskysyntää. Tämä rahapolitiikka on tarpeen korkeasuhdanteessa. Kokonaistuotanto ja työllisyys alenevat, mutta inflaatio hidastuu.

Kvantiteettiteorian mukaan raha on pitkällä aikavälillä neutraali. Rahalla ja rahapolitiikalla ei ole vaikutusta kokonaistuotannon tasoon. Ne vaikuttavat vain inflaatiovauhtiin.

Lyhyellä aikavälillä raha ei ole neutraali. Rahapolitiikalla voidaan vaikuttaa kokonaistuotantoon, työllisyyteen ja inflaatioon. Makrotaloustieteen eri koulukuntien välillä on tosin näkemyseroja siitä, kuinka tehokasta rahapolitiikka on. Se vaikuttaa kokonaiskysyntään vain välillisesti kulutuksen ja investointien kautta. Keskuspankki ei voi myöskään suoraan määrätä rahan tarjontaa ja markkinakorkoja, vaan se voi ohjata niitä epäsuorasti ohjauskoron kautta.

Asioita pelkistäen voi sanoa, että uuskeynesiläinen koulukunta uskoo enemmän rahapolitiikan mahdollisuuksiin kuin uusi klassinen koulukunta. Äärimmäistä näkökulmaa edustaa monetarismi, joka on näkemys, jonka mukaan rahapolitiikka on lyhyelläkin aikavälillä neutraalia. Sen ainoa tavoite tulisi olla inflaation hillitseminen.

Finanssipolitiikka

Finanssipolitiikkaa on vaikuttaminen julkisen talouden tuloihin ja menoihin. Varsinainen finanssipolitiikka rajoittuu lähinnä valtiontalouteen. Suurin osa julkisesta kysynnästä on kunnallistaloutta, eikä siksi suoraan finanssipolitiikan kohteena.

Julkisyhteisöjen juoksevat menot jaetaan julkiseen kysyntään ja siirtomenoihin. Julkinen kysyntä - kulutus- ja investointimenot - lisäävät suoraan kokonaiskysyntää ja tuotannontekijätuloa. Julkiset tulonsiirrot eivät suoraan vaikuta kokonaiskysyntään, ne muuttavat yksityisen sektorin käytettävissä olevia tuloja ja sitä kautta yksityistä kysyntää.

Julkisyhteisöjen juoksevien menojen G ja tulojen erotus T muodostaa julkisen talouden rahoitusalijäämän eli nettolainanoton. Julkisia menoja G koskevilla päätöksillä julkinen valta vaikuttaa suoraan kokonaiskysynnän tasoon kansantaloudessa. Verotusta T koskevilla päätöksillä se vaikuttaa kokonaiskysyntään välillisesti kotitalouksien ja yritysten päätöksien kautta. Verotus vaikuttaa nimittäin kulutus- ja investointipäätöksiin ja siten kokonaiskysyntään.

Finanssipolitiikka vaikuttaa kokonaiskysyntään kahden toisilleen vastakkaisen mekanismin kautta. Ensimmäinen on kerroinvaikutus (multiplier effect): julkisten menojen ja verojen muuttaminen saa aikaan prosessin, jonka lopputuloksena kokonaiskysyntä muuttuu enemmän kuin menojen ja verojen muutos oli. Syrjäytysvaikutus (crowding-out effect) on toinen mekanismi: julkisen talouden budjettialijäämän rahoittaminen lainanotolla nostaa korkokantaa rahoitusmarkkinoilla ja vähentää siten yksityistä kulutusta ja investointeja. Näin osa julkisten menojen kokonaiskysyntää kasvattavasta vaikutuksesta syrjäytyy.

Kerroinvaikutus

Kokonaiskysynnän kerroinanalyysi on keynesiläisen teorian suuria kontribuutioita makrotaloustieteeseen. Johdetaan kerroin yksinkertaisen keynesiläisen mallin mukaan. Julkinen kysyntä (G) kasvaa 2 miljardia esimerkiksi rakennushankkeen takia. Se on tuloa niille, joilta palvelut ostetaan tai jotka työllistyvät. Näistä tuloista he säästävät osan, esimerkiksi 20 prosenttia ja kuluttavat loput 80 prosenttia eli 0,8 x 2 = 1,6 mrd. euroa. Kokonaiskysyntä kasvaa toisessa vaiheessa kulutuksen kasvun verran, joten yhteensä sen kasvu on 2 + 1,6 = 3,6 miljardia. Näin alkoi tapahtumasarja, josta seuraa, että kokonaiskysyntä ja tulot kasvavat paljon enemmän kuin alkuperäinen 2 miljardia. Kyseessä on kerroinvaikutus, joka johtuu tulojen kierrosta kansantaloudessa. Kotitalouksien käyttäytyminen on siinä keskeisessä asemassa.

Kotitalouksien kulutuksen vaihtelut seuraavat yleensä käytettävissä olevien tulojen muutoksia. Tätä riippuvaisuutta sanotaan kokonaistaloudelliseksi kulutusfunktioksi. Yksityinen kulutus on lähes vakio-osa kotitalouksien käytettävissä olevista tuloista.

Yksityisen kulutuksen C ja kotitalouksien käytettävissä olevien tulojen Yd suhdetta nimitetään keskimääräiseksi kulutusalttiudeksi (APC, average propensity to consume): APC = C/Yd. Se osoittaa, kuinka suuren osan tuloistaan kotitaloudet kuluttavat. Tärkeämpää on tietää, miten kulutus muuttuu käytettävissä olevien tulojen muuttuessa. Tätä kuvaa rajakulutusalttius (MPC, marginal propensity to consume): MPC = yksityisen kulutuksen muutos jaettuna käytettävissä olevien tulojen muutoksella. Juuri rajakulutusalttius on keskeinen kokonaiskysynnän vaihteluita välittävä tekijä.

Finanssipolitiikan merkitys

Julkisen talouden kerroinvaikutus luo perustan käyttää finanssipolitiikkaa aktiivisesti suhdanteiden tasaamiseen. Laskusuhdanteen aikana yksityinen kysyntä taantuu. Silloin on syytä harjoittaa ekspansiivista finanssipolitiikkaa ja kasvattaa budjettialijäämää lisäämällä julkisia menoja, alentamalla veroja tai kasvattamalla tulonsiirtoja. Noususuhdanteessa toteutetaan kontraktiivista, budjettialijäämää supistavaa, julkisia menoja ja tulonsiirtoja vähentävää finanssipolitiikkaa.

Verojen ja tulojen kansantuloriippuvuuden myötä syntyvä julkisen talouden suhdanneautomatiikka saa aikaan sen, että julkisen tulo- ja menotalouden olemassaolo tasoittaa suhdanteita. Se toimii kansantalouden automaattisena vakauttajana.

Syrjäytysvaikutus

Valtion lainanotto nostaa korkokantaa. Suora yhteys valtion lainanoton ja koron välillä ei välttämättä ole kovin voimakas. Merkittävämpänä on pidetty finanssipolitiikan ja koronmuodostuksen välisiä epäsuoria yhteyksiä. Kun valtio harjoittaa ekspansiivista finanssipolitiikkaa, kokonaiskysyntä kasvaa. Seurauksena on myös rahan kysynnän kasvu, koska rahaa tarvitaan entistä enemmän kasvaneiden menojen maksamiseen. Taloudellisen aktiviteetin lisääntyminen kiristää näin rahamarkkinoita ja kohottaa korkokantaa. Samaan suuntaa vaikuttavat pelot siitä, että budjettialijäämän kasvu olisi merkki inflatorisemmasta rahapolitiikasta.

Korkokannan kohoaminen ekspansiivisen finanssipolitiikan takia heikentää yksityistä kysyntää, lähinnä investointeja. Finanssipolitiikan kerroinvaikutus taloudelliseen aktiviteettiin jää siten pienemmäksi, kuin korkokannan vakioksi olettava kerroinmalli väittää. Mitä enemmän korkokanta kohoaa ja mitä herkemmin yksityinen kysyntä siihen reagoi, sitä suuremmaksi syrjäytyminen muodostuu. Ääritapauksessa syrjäytyminen saattaisi olla täydellinen. Kokonaiskysyntä ja tuotanto eivät kasvaisi, mutta tuotannon rakenne muuttuisi.

On pelätty, että epäonnistuminen julkisen talouden kestävyyden turvaamisessa ja sen myötä syntyvä julkisen talouden jatkuvat velkakierre kohottavat korkokantaa, syrjäyttävät investointeja ja muuta yksityistä kysyntää ja heikentävät näin taloudellisen kasvun edellytyksiä.

Työttömyyden ja inflaation välinen ristiriita

Suhdanneongelmina työttömyys ja inflaatio ovat kääntöpuolia silloin, kun kokonaiskysyntä vaihtelee. Työttömyyden kasvaessa inflaatio yleensä hidastuu.

Työttömyyden ja inflaation keskinäiseen ristiriitaan kiinnitti ensimmäisenä huomiota A.W. Phillips 1950-luvun lopulla. Ilmiö tunnetaan Phillipsin käyrän nimellä. Keynesiläisessä makrotalousteoriassa hinnat ja palkat oletettiin kiinteiksi. Phillipsin havainto liitetään teoriaan ikään kuin päälle liimaamalla. Sitä ajateltiin ensisijaisesti työmarkkinoiden kysynnän ja tarjonnan epäsuhtaan liittyvänä palkkojen kohoamisena. Mitä alhaisempi työttömyysaste, sitä suurempi on kysyntäpaine työmarkkinoilla ja sitä nopeammin palkat kohoavat. Kohoavien palkkojen myötä kohoaa myös hyödykkeiden hintataso. Niinpä ajateltiin, että kussakin maassa on sille ominainen inflaatovauhdin ja työttömyyden suhteellisen vakaa riippuvuus.

Suhdannepolitiikan on tämän keynesiläisen näkemyksen mukaan tasapainoiltava työttömyyden ja inflaation välillä. Voidaan saavuttaa vähäinen työttömyys tai hidas inflaatio, mutta näitä ei voi saavuttaa samanaikaisesti. Työmarkkinoiden toimintaa tehostamalla voidaan kyllä siirtää Phillipsin käyrää lähemmäs origoa ja päätyä edullisempiin työttömyyden ja inflaation yhdistelmiin.

1970-luvulla alkoi näyttää siltä, ettei työttömyyden ja inflaation välinen riippuvuus ollut niin säännönmukaista kuin Phillipsin käyrä antoi ymmärtää. Käänteisen riippuvuuden sijasta riippuvuus oli ajoittain jopa positiivinen: työttömyyden lisääntyessä inflaatiokin kiihtyi 1970-luvun alkuvuosina. Ongelma johtui siitä, ettei inflaatio syntynytkään kokonaiskysynnästä vaan kokonaistarjonnasta. Phillipsin käyrää korjattiin liittämällä siihen inflaatio-odotukset. Sovittaessa esimerkiksi nimellispalkoista sopijapuolet ottavat huomioon oletetun inflaation. Käyrä siirtyy origosta poispäin inflaatio-odotusten kasvaessa. Phillipsin käyrän moderni tulkinta perustuu lyhyen ajan kokonaistarjontakäyrään.

Hintataso ja kokonaistuotanto muuttuvat samaan suuntaan lyhyellä aikavälillä. Kun kokonaistuotanto kasvaa, niin hintataso nousee, mikä merkitsee inflaatiota. Toisaalta tuotantofunktion perusteella tiedämme, että kokonaistuotannon kasvaessa työllisyys paranee, jolloin työttömyys alenee. Näin työttömyyden laskiessa inflaatiovauhti nousee, mikä vastaa Phillipsin havaintoa. Pitkällä aikavälillä Phillipsin käyrä on pystysuora: työttömyyden ja inflaation välillä ei ole ristiriitaa. Tämä seuraa siitä, että pitkän ajan kokonaistarjontakäyrä on pystysuora. Klassinen dikotomia pätee eli raha on neutraali.

torstai 10. tammikuuta 2013

Behavioral Finance, osa 2

Tutustu aiheeseen lukemalla ensin osa 1

Markkinoiden tehokkuus

Käyttäytymisperusteisen rahoituksen (behavioral finance, BF) kontribuutiota rahoitustieteisiin pohdittaessa on hyvä muistaa, mistä perinteisessä (modernissa) rahoituksessa on kyse. Perinteinen rahoitus perustuu olettamukseen tehokkaista markkinoista. 

Tehokkaiden markkinoiden hypoteesi (Efficient Market Hypothesis, EMH) olettaa sijoittajien olevan rationaalisia ja kykenemään arvioimaan sijoituskohteiden arvoja rationaalisesti. Silloin irrationaaliset sijoittajat tekevät kauppaa satunnaisesti ja näin estävät toisia irrationaalisia sijoittajia vaikuttamasta hintoihin (jotka siis ovat oletuksen mukaan aina oikein). Hypoteesi olettaa myös, että sijoittajat ovat irrationaalisia samalla tavoin, jolloin rationaaliset sijoittajat eliminoivat irrationaalisten sijoittajien vaikutuksen hintoihin.

Eugene Faman mukaan markkinoiden tehokkuudella on kolme eri tasoa. Markkinoiden tehokkuuden heikossa muodossa kaikki historialliset hinnat ja informaatio on sisällytetty hintoihin. Keskivahvassa muodossa kaikki julkisesti saatavilla oleva informaatio on sisällytetty hintoihin. Kolmannessa, vahvassa muodossa kaikki informaatio, sekä julkisesti saatavilla oleva että sisäpiiritieto näkyy hinnoissa. 

Kihn väittää kirjassaan (s. 5), että kaikki rahoituksen mallit ovat väärässä. Samassa yhteydessä hän siteeraa myös Eugene Famaa (1991), joka on sanonut asian olevan näin. Tästä huolimatta Kihnin mielestä mallit voivat olla hyödyllisiä jossain määrin. Kuitenkin oletus tehokkaista markkinoista on väärin, sillä esimerkiksi CAMP (Capital Asset Pricing Model) olettaa, että markkinoilla ei ole säätelyä, veroja ja transaktiokustannuksia. CAPM olettaa myös sijoittajien olevan aina rationaalisia. Näin asiat eivät todellisuudessa Kihnin mukaan ole. Jokainen voi itse havaita esimerkiksi verojen ja kaupankäyntikustannusten olemassaolon. Yksilöt eivät myöskään maksimoi rationaalisesti tarpeentyydytystään. 

Miksi perinteinen (moderni) rahoitusteoria on väärässä?

Kihnin mukaan (s. 10) BF antaa kaksi pääsyytä siihen, miksi perinteinen rahoitusteoria on väärässä:
- arbitraasia rajoittavat tekijät (rationaaliset sijoittajat eivät kykene korjaamaan irratinaalisten sijoittajien tekemiä virheitä esimerkiksi transaktiokustannusten takia)
- psykologia (sijoittajat eivät ole rationaalisia, kuten olemme olettaneet)

Siitä huolimatta, että markkinat eivät ole rationaaliset, kuten Fama on olettanut, on Kihnin mukaan siitä hankalaa hyötyä. Ilmaisia lounaita siis saattaa Kihnin mukaan olla, mutta niiden syöminen on hankalaa. 

Kihn on vahvasti sitä mieltä, että markkinat eivät ole tehokkaat. Tätä hän perustelee esimerkiksi sillä (s. 65), että tehokkaiden markkinoiden oletuksen mukainen arbitraasi kohtaa monenlaisia rajoitteita, kuten transaktiokustannuksia, veroja  ja vielä muita rajoitteita päälle, kuten vaikkapa lyhyeksi myynnin rajoittaminen. Arbitraasin olemassaolo on tärkeä oletus tehokkaiden markkinoiden hypoteesin kannalta.

Sijoittajat toimivat lisäksi irrationaalisesti. "Älykäs raha" ei aina aja hintoja kohti oikeaa, fundamentaalista arvoa nopeasti tai ollenkaan, koska hinnat heijastavat odotusten ja uskomusten keskiarvoja ja psykologiset seikat vaikuttavat suurimpaan osaan, ellei jokaiseen ihmiseen. Kaikilla markkinoilla ei ole kaiken aikaa rationaalisia arbitraasin harjoittajia korjaamassa hinnoittelua. Ei siis ole todisteita siitä, että irrationaalisten sijoittajien toimet eivät vaikuttaisi hinnoitteluun markkinoilla.

Kihn (s. 39) on sitä mieltä, että markkinat eivät toimi random walk -teorian mukaisesti, vaan ne ovat jopa ennustettavissa.
Psykologisia sijoitusinstrumenttien hinnoitteluun vaikuttavia seikkoja ovat Kihnin mukaan (s. 94) esimerkiksi liiallinen itsevarmuus, optimismi ja toiveikas ajattelu sekä konservatismi. Lista erilaisista sijoittajiin vaikuttavista psykologisista tekijöistä on pitkä.

Yksi esimerkki kirjassa on SAD (Seasonal Affective Disorder). SAD (Kihn, s. 105) tarkoittaa sitä, että talvikaudella saatu vähäisempi määrä auringon valoa vaikuttaa sijoittajien käyttäytymiseen, jolloin pohjoisella pallonpuoliskolla syksy on osakkeiden hintojen kehityksen kannalta heikompaa aikaa kuin kevät. Tämä "kaamosmasennus" vaikuttaa ihmisiin siten, että he ottavat vähemmän riskiä.

Kihnin huomion mukaan myös talouskriisit tulevat syksyihin, ja hän näkeekin yhteyden niiden ja SAD:n välillä. Parasta aikaa osakkeiden hintojen kehityksen kannalta onkin kevättalvi tammikuusta huhtikuuhun. Kihnin neuvo sijoittajille onkin, että riskinottoa ei saisi muuttaa sen mukaan, kuinka paljon vuorokaudessa on valoisia tunteja. Ostot pitäisi tehdä myöhäissyksyllä tai alkutalvesta.

Behavioral financen anti

Kihnin kirjan ja luentojen pääsanoma on siis se, että hinta ei määräydy markkinoilla taloudellisen arvon perusteella, eikä perinteinen rahoitusteoria tai -tiede asiaa selitä. Kihnin mukaan se, että markkinoilta ei löydy "ilmaisia lounaita" ei tarkoita sitä, että hinnoittelu olisi oikein. Perinteiset, normatiiviset rahoitusteoriat eivät siis toimi, vaan tarvitaan deskriptiivisiä teorioita, joihin BF lukeutuu.

Perinteiset teoriat eivät toimi kahden pääsyyn takia: Arbitraasille on rajoitteita, joten rationaaliset sijoittajat eivät pysty aina korjaamaan irrationaalisten sijoittajien virheitä ja toisaalta sijoittajiin vaikuttavat erilaiset psykologiset tekijät. Sijoittajat esimerkiksi syyllistyvät liialliseen itsevarmuuteen, ja sillä on vaikutusta markkinoilla tapahtuvaan hinnoitteluun.

Kihnin mukaan on selvää, että alkuperäinen tehokkaiden markkinoiden hypoteesi korostaa liikaa sitä, että informaatio on upotettu markkinoiden hinnoitteluun tehokkaasti.  Siksi normatiiviset teoriat eivät ole hyviä kuvaamaan rahoitusmarkkinoiden todellisuutta.

Rahoitusalan ammattilaiset ja yksityiset sijoittajat

Kihn käsittelee kirjassaan myös analyytikoiden ja salkunhoitajien toimia. Esimerkiksi analyytikoiden toimista hän esittää mielenkiintoisen huomion: Jos rahoituksessa on kyse teorioiden mukaan vain kassavirroista ja diskonttokorkokannasta, miksi 84,8 prosenttia analyytikoista käytti vain joskus tai ei koskaan nettonykyarvolaskentaan perustuvia tekniikoita? Kihnin neuvo onkin kuunnella analyytikkoja ja tehdä sen jälkeen täysin päinvastoin, sillä analyytikot ovat onnistuneet suosituksissaan historian valossa todella huonosti.

Salkunhoitajista Kihn toteaa, että nuoret salkunhoitajat saavuttivat parhaita tuottoja. Hänen suosituksensa onkin palkata salkunhoitajaksi nuori nainen. Kihn myös nostaa esiin sen, että salkunhoitajat voivat nostaa salkkunsa arvoa ostamalla kalliilla omistamiaan osakkeita ennen tärkeitä raportointihetkiä. Tämä on laitonta, mutta ei rangaistavaa. Näin saadaan hetkellisesti salkun arvoa kasvatettua, mutta todellisuudessa ostetaan kalliilla ja myydään halvalla. Tämä toiminta voimistaa tammikuu-efektiä. Se myös on sukua salkun muokkaamiselle esimerkiksi näyttämään vähemmän riskipitoiselta.

Verrattuna "älykkään rahan" institutionaalisiin sijoittajiin (rahoitusalan ammattilaisiin), yksityisillä sijoittajilla ei pitäisi olla mitään kannusteita ostaa kalliilla ja myydä halvalla. Yksityiset sijoittajatkaan eivät silti toimi aina rationaalisesti. Kihn asettaa heidän toimensa seuraavanlaiselle aikajanalle: 1) pelko, 2) toivo, 3) tavoitteet ja 4) ahneus. Psykologiset seikat siis vaikuttavat ihmisten riskinsietokykyyn ja sijoitussalkun muodostamiseen.

Kihnin havainto on, että yksityisten sijoittajien ostamat osakkeet menestyvät huonommin kuin ne, joita he myyvät, eivätkä nämä myynneistä aiheutuneet voitot riitä kattamaan edes kaupankäynnin kustannuksia. Yksityissijoittajien ongelmia ovat esimerkiksi, että he ovat liian itsevarmoja ja luottavat liikaa omistamiinsa osakkeisiin. Kihnin neuvot sijoittajille ovatkin seuraavanlaisia: Älä tee liikaa kauppaa, älä pidä häviäjäosakkeita liian kauaa tai myy voittajaosakkeita liian aikaisin, älä anna markkinahälyn vaikuttaa liikaa, älä seuraa vääriä neuvoja ja kiinnitä huomiota veroihin.

Sitaatteja Kihnin kirjasta Behavioral Finance 101 ja luennoilta

"If you are of the opinion that true knowledge can be helpful, note that all academically accepted financial models are wrong (Fama 1991: “We all know all models are wrong.”); but that doesn‘t mean they are not possibly useful on some level."

"Finance is a subset of economics and is therefore another normative field of study but it should be primarily a descriptive field of study."

"I advise all students in economics when asked an open ended question to, as a rule, begin their answer with “it depends”."  

"Note, the EMH/EMT doesn‘t just state that information should be reflected into prices, but that it should correctly reflect the information. In short, there shouldn‘t be too much reaction or too little, but just the right amount."

"Behavioral explanations are key and accurate at the micro level (i.e., in terms of the root plausible causation), but tend to be more nuanced and complicated as financial market data is aggregated."

"Behavioral finance is not a panacea for the anomalies that have been observed in the financial markets, but it is useful, if not true."

"Are earnings estimates (publically available pieces of information) quickly and accurately embedded into equity prices? Answer: No."

"Can we learn our way to traditional market efficiency? Answer: Of course, but it is unlikely."
"Not only doesn‘t the stock market follow a random walk, but it is predictable."

"Human suck in evaluating corporates."

"EMT people said 40 years the pen hits the ceiling even though it really hit the table"

"Most academics, and many practitioners, assume that if there is no free lunch, then the markets are efficient."

"There may appear to be free lunches, but no truly free lunch."

"Government can do great good simply by doing no harm."

"Government is typically the problem, not the solution."

"We want to trade and lose a lot. We want to lose everything."

"Market makes the manager."

Lähde: John Kihn - Behavioral Finance 101: Cognitive Financial Economics ja luennot 2012