torstai 10. tammikuuta 2013

Taloustiede, osa 5

Tämä teksti on vanhoista muistiinpanoistani, jotka tein kauppatieteiden pääsykokeisiin lukiessani Matti Pohjolan Taloustieteen pääsykoekirjasta. Kyseinen painos on siis jo vanhentunut, mutta asiat ovat tuskin oleellisesti muuttuneet. 


Työttömyys

Pitkän aikavälin työttömyys vallitsee silloin, kun bruttokansantuote on pitkän aikavälin kasvu-urallaan ja kun inflaatio on vakio. Rakenteellinen työttömyys taas on eräänlainen tasapainotila, johon työmarkkinoilla on sopeuduttava. Suhdannetyöttömyys syntyy työn kysynnän vaihdellessa kansantalouden suhdanteiden mukaan.

Suomessa työikäiseen väestöön lasketaan kaikki 15-74-vuotiaat maassa vakituisesti asuvat henkilöt. Aktiivisesti työvoimaan osallistuvien prosenttiosuutta työikäisestä väestöstä kutsutaan osallistumisasteeksi eli työvoimaosuudeksi. Työttömyysaste on työttömien prosenttiosuus koko työvoimasta.

Työmarkkinat ovat tasapainossa silloin, kun työn kysyntä vastaa työn tarjontaa. Vallitseva työttömyys on vapaaehtoista siinä mielessä, että kaikki ihmiset saavat työtä, jotka ovat halukkaita ottamaan sitä vastaan työmarkkinoiden palkkatasolla. Syntynyt työttömyys on tasapainotila. Tätä kutsutaan myös luonnolliseksi työttömyydeksi (natural unemployment).

Työmarkkinoilla voi olla myös työttömyyttä, joka ei ole vapaaehtoista. Silloin on ihmisiä, jotka haluaisivat tehdä työtä vallitsevalla palkalla. Kyse on siis työvoiman liikatarjonnasta. Pysyvä tahaton työttömyys olisi mahdollinen vain, jos jokin tekijä, esimerkiksi minimipalkka, estäisi palkkojen alenemisen. Palkat eivät ole työttömyyden syy, vaan ne tekijät, jotka estävät palkan sopeutumisen.

Klassinen näkemys oli vallalla siihen asti, kunnes John Maynard Keynes julkaisi vuonna 1936 teoksensa The General Theory of Employment, Interest and Money. Keynesiläisen työttömyysteorian mukaan työn kysyntä on hyödykkeiden kysynnästä johdettua kysyntää. Työttömyys voi siten aiheutua siitä, että tavaroille ja palveluille ei ole riittävää kysyntää.

Keynesiläisen teorian mukaan palkat ovat jäykät, joten tahaton työttömyys ei poistu palkkojen laskun tietä. Työttömyys nähdään resurssien vajaakäytön ongelmana, joka on ratkaistavissa aktiivisen raha- ja finanssipolitiikan keinoin.

Työttömyyden modernissa teoriassa on sekä klassisen että keynesiläisen teorian piirteitä. Pitkällä aikavälillä työmarkkinoiden ajatellaan hakeutuvan tasapainoon, jossa kaikki työttömyys on vapaaehtoista.

Työ- ja hyödykemarkkinoiden instituutiot vaikuttavat työttömyyden määrään. Ammattiliitot rajoittavat työn tarjontaa, jolloin tarjontakäyrä siirtyy ylöspäin. Palkat ovat silloin korkeammat ja tasapainotyöttömyys suurempaa kansantaloudessa, jossa ammattiliittojen neuvotteluvoima on vahva. Hyvän työttömyysturvan voi ajatella vaikuttavan samalla tavoin. Työttömillä työnhakijoilla on silloin paremmin varaa etsiä toiveitaan vastaavaa työpaikkaa.

Lyhyellä aikavälillä työttömyys on suurelta osin tahatonta. Kansantalouden kokonaistuotanto ei kasva aina tasaisesti, vaan se kokee suhdannevaihteluita. Työmarkkinoilla tämä näkyy työn kysynnän muutoksina.

Työn verotuksen vaikutus

Työn verottaminen lyö kiilan ostajan maksaman hinnan ja myyjän saaman hinnan väliin ja näin vähentää vaihdettua määrää. Kehittyneen toimeentulotuen, työttömyyskorvauksen ja muiden etuuksien takia voi syntyä tilanteita, joissa ei esimerkiksi tilapäistä työtä kannata ottaa vastaan.

Verokiila kasvattaa tasapainotyöttömyyttä ja työn verottaminen aiheuttaa yhteiskunnalle tehokkuustappion. Tehottomuus syntyy työn vähentymisestä.

Inflaatio

Inflaatiolla tarkoitetaan yleisen hintatason kohoamista. Kuluttajahintaindeksi osoittaa kuluttajahintojen muutoksen. Indeksi osoittaa keskimääräisen kuluttajan ostaman kiinteän hyödykekokoelman - hyödykekorin - markkinahintaa johonkin perusvuoteen.

Inflaatio ei itsessään ole ongelma, vaan sen seuraukset. Ongelmia syntyy, jos inflaatiolla on reaalisia vaikutuksia eli vaikutuksia hyödykkeiden kulutukseen tai tuotantoon.

Valtiolla on kolme tapaa rahoittaa menonsa. Se voi kerätä veroja, lainata rahaa tai painaa sitä. Kun valtio hankkii rahaa painamalla, sitä kutsutaan rahoitustuloksi (seigniorage) tai inflaatioveroksi.

Myös hitaalla inflaatiolla on reaalisia seurauksia. Yritykset joutuvat päivittämään hinnastojaan. Kaikkia hintojen muuttumiseen liittyviä kustannuksia kutsutaan inflaatioteoriassa menu-kustannuksiksi.

Hintatason noustessa yksittäinen yritys voi luulla valmistamansa tuotteen hinnan kohoamisen johtuvan sen kysynnän kasvusta. Jos kyseessä on inflaatio, kysyntä ei ole vahvistunut ja tuotantoa jää myymättä.

Yllättävä inflaatio aiheuttaa tulojen ja varallisuuden jaon muuttumista. Rahan arvon heikkenemisestä kärsivät säästönsä käteiseen tai pankkitalletuksiin laittaneet, yleensä pienituloiset ihmiset.

Inflaatiovauhdin on havaittu olevan kiinteässä yhteydessä kansantaloudessa olevaan rahan määrään: mitä nopeammin rahan määrä kasvaa, sitä nopeammin hintataso nousee.

Raha on kuin mikä hyvänsä omaisuuden laji, joka käy yleisesti hyväksytyksi vaihdon välineeksi. Rahataloudessahan hyödykkeitä vaihdetaan rahaan. Hyväksyttävyys vaihdon välineeksi on yhteiskunnallinen sopimus, joka voi koskea hyvin erilaisia esineitä eri oloissa.  Vaihdon välineen on kuitenkin oltava homogeeninen sekä helposti ositettavissa ja kuljetettavissa. Maksuvälineen arvon tulee myös olla suhteellisen vakaa.

Rahan asema yleisesti hyväksyttynä ja arvoltaan suhteellisen vakaana vaihdon välineenä tekee siitä myös luontevan arvon mitan. Raha, jona kaikki hinnat ilmaistaan, tekee hyödykkeet yhteismitallisiksi. Tällaisena laskentayksikkönä rahalla on myös sen oma arvo, sen yleinen ostovoima. Rahan arvo on sitä suurempi, mitä alempi on hyödykkeiden keskimääräinen hintataso. Inflaation myötä - hintatason kohotessa - rahan arvo siis alenee.

Raha toimii myös arvon säilyttäjänä. Se on yksi varallisuuden sijoituskohde ja kilpailee muiden kohteiden kanssa. Raha on turvallinen sijoituskohe ja sen realisointi on helppoa. Näihin riskittömyyden ja alhaisten liiketoimikustannusten ominaisuuksiin viitataan, kun rahaa sanotaan likvidiksi. Toisaalta rahasta saa joko vain suhteellisen alhaista tai tyystin olematonta korkoa, jolloin inflaatio nakertaa sen arvoa.

Nimitys rahajärjestelmä tarkoittaa instituutioita, jotka säätelevät rahan käypyyttä, liikkeelle laskemista ja arvon määräytymistä. Nykyisin elämme puhtaassa paperirahajärjestelmässä. Rahalta puuttuu käytännössä vaihtoehtoiseen käyttömuotoon perustuva arvo. Rahan hyväksyttävyys vaihdon välineenä perustuu siihen, että ihmiset luottavat sen vaihdettavuuteen.

Shekit, pankkikortit ja luottokortit eivät ole rahaa vaan välineitä, joilla rahaa siirretään tililtä toiselle. Pankkien asiakkaiden talletukset, joihin tilisiirtoveloitukset kohdistuvat, hoitavat nykyään valtaosan rahan tehtävistä.

Rahavaranto käsittää yleisön, yritysten ja kotitalouksien, hallussa olevan rahan. Siihen kuuluu ensinnäkin suppea raha, johon kuuluvat yleisön hallussa olevat varsinaiset maksuvälineet eli setelit ja vaihtorahat ja sellaiset pankkitalletukset, joihin ei liity nostorajoituksia ja joilla voidaan suorittaa tilisiirtoja vapaasti ja rajoituksetta maksun saajan siihen suostuessa

Jos joustetaan rahan ominaisuuksissa, ennen kaikkea siltä vaadittavasta likviditeetistä, päädytään lavean rahan käsitteeseen. Siihen luetaan suppean rahan lisäksi aikatalletukset, jotka on tehty määräajaksi ja joihin voi liittyä muitakin nostorajoituksia.

Pankkijärjestelmä

Rahapolitiikka koostuu toimista, joilla keskuspankki säätelee rahan määrää taloudessa. Pankkijärjestelmän merkitys rahapolitiikan vaikutusketjussa on keskeinen. Järjestelmään kuuluvat keskuspankit ja talletuspankit. Keskuspankeilla on kolme tehtävää: Ne ovat setelipankkeja, pankkien pankkeja ja valtion pankkeja.

Pankin on pidettävä kassavarantoja. Normaalioloissa talletusten nostot tapahtuvat säännöllisesti, joten tarvittavien reservien ja talletusten välinen suhde on vakaa. Tätä kutsutaan kassavarantosuhteeksi.

Käteissuhde osoittaa, miten yleisön hallussaan pitämä raha jakautuu käteisen rahan ja pankkitalletusten kesken.

Rahajärjestelmä koostuu yleisön hallussaan pitämistä seteleistä ja talletuksista. Pankkijärjestelmä luo rahaa, kun se myöntää yleisölle luottoa. Valtaosa luotoista palaa talletuksina takaisin pankkeihin. Koko pankkijärjestelmän tasolla luotot ja talletukset muuttuvat rinnakkain.

Kun pankki saa uusia talletuksia, se lisää luotonantoaan. Vain kassavarantosuhteen edellyttämä määrää jää pankin reserveiksi. Luotot palautuvat eri teitä takaisin pankkeihin, yleisölle jää vain käteissuhteen edellyttämä määrä rahaa. Rahavaranto siis kasvaa pankkien luotonannon myötä kerrannaisesti. Tätä kerrannaisprosessia kutsutaan luotonlaajennukseksi.

Rahan määrä kasvaa, kunnes vuoto yleisön ja pankkien käteisvaroihin on muodostunut yhtä suureksi kuin pankkien alun perin saama setelistön lisäys. Rahanluomiskerroin, pankkien hallussa olevan setelistön lisäyksen ja koko rahavarannon lisäyksen välinen suhde, on siis sitä suurempi, mitä pienempiä yleisön käteissuhde ja pankkien kassavarantosuhde ovat.



Rahapolitiikka

Rahapolitiikan varsinaisen vaikutusväylän muodostavat keskuspankin pankkien maksuvalmiuteen kohdistuvat toimet. Säätelemällä omia velkojaan ja saamisiaan suhteessa pankkeihin keskuspankki voi vaikuttaa rahan määrään taloudessa.

Viime vuosisadan mittaan rahapolitiikan keskeiseksi välineeksi tuli eri maissa keskuspankin rahoitusvaateilla käymä kauppa, jota kutsutaan avomarkkinaoperaatioiksi. Vaateet ovat usein lyhytaikaisia. Jos keskuspankki myy hallussaan olevia rahoitussijoituksia, se imuroi setelistöä pois pankeista ja kiristää niiden maksuvalmiutta.

Keskuspankin markkinaoperaatiot ovat vakiintuneet rahapolitiikan pääinstrumentiksi. Yleensä keskuspankki määrää ohjauskoron, jolla se suorittaa avomarkkinaoperaatiota. Ohjauskoron muutokset vaikuttavat puolestaan pankkien maksuvalmiuteen, rahan määrään ja korkokantaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti