lauantai 12. tammikuuta 2013

Taloustiede, osa 6

Tämä teksti on vanhoista muistiinpanoistani, jotka tein kauppatieteiden pääsykokeisiin lukiessani Matti Pohjolan Taloustieteen pääsykoekirjasta. Kyseinen painos on siis jo vanhentunut, mutta asiat ovat tuskin oleellisesti muuttuneet. 


Kvantiteettiteoria

Inflaatiovauhti on kiinteässä yhteydessä rahan määrään kansantaloudessa. Tätä selittää inflaation kvantiteettiteoria. Sen lähtökohtana on, että yleisö kysyy rahaa ainoastaan liiketoimiensa suorittamiseen. Ajattelun perustana on vaihdon määritelmä M x V = P x Y, jossa M on rahan määrä, V rahan kiertonopeus, P yleinen hintataso ja Y bruttokansantuotteen määrä kansantaloudessa.

Kiertonopeus (velocity) ilmoittaa, kuinka monta kertaa rahavarannolla keskimäärin suoritetaan maksuja vuoden aikana. BKT:n arvo (P x Y) mittaa vuodessa suoritettujen liiketoimien arvoa eli sitä, kuinka paljon rahaa tarvitaan.

Yhtälö pätee aina, mutta ei kerro mitään tekijöiden välisestä kausaalisesta eli syy-seuraussuhteesta. Kvantiteettiteoria tekee siitä kausaalisuhteen kolmen oletuksen avulla. Ensimmäinen on se, että BKT:n määrä Y on pitkällä aikavälillä luonnollisella tasollaan eli tasolla, jonka talouskasvu ja työttömyyden teoria selittävät. Toinen oletus on, että rahan kiertonopeus on vakio. Lopuksi oletetaan, että keskuspankki voi säädellä rahan määrää M. Nyt yhtälöä voi tulkita siten, että rahan määrä määrittelee kansantalouden hintatason P, joten rahan määrän eli rahan tarjonnan kasvu määrää hintatason nousun eli inflaation.

Rahan määrän kasvu näkyy inflaationa. Yleinen hintatason muutos on suoraan verrannollinen rahan määrän muutokseen.

Teorian mukaan rahan määrä vaikuttaa pitkällä aikavälillä vain yleiseen hintatasoon eli kääntäen rahan arvoon. Sillä ei olisi lainkaan vaikutuksia työllisyyteen, kokonaistuotantoon eikä suhteellisiin hintoihin.

Reaaliset ja rahataloudelliset tekijät määräytyvät täysin toisistaan riippumatta. Tätä tarkoitetaan, kun sanotaan rahan olevan neutraali. Rahan neutraaliusoppi on talouspolitiikan ajattelun kannalta varsin kauaskantoinen. Inflaatio johtuu ainoastaan liian keveästä rahapolitiikasta, liian nopeasta rahan määrän kasvusta, eikä sillä ole mitään tekemistä työllisyyden kanssa. Hintatason vakautta voi siksi pitää perustellusti rahapolitiikan tärkeimpänä tavoitteena.

Näkemystä rahan neutraaliudesta kutsutaan klassiseksi dikotomiaksi, reaali- ja rahatalouden kahtiajaoksi. Se on vielä nykyään keskeisiä talousoppeja, sillä modernin makrotaloustieteen näkemys pitkän aikavälin inflaatiosta perustuu rahan neutraaliuteen. Rahan tarjonnan kasvu on siis inflaation perimmäinen syy.

Suhdannevaihtelut

Toteutunut BKT on harvoin pitkän aikavälin potentiaalisella tasollaan. Satunnaiset tekijät, sokit, saavat aikaan suhdannevaihteluja eli poikkeamia pitkän aikavälin kehitykseen.

Korkeasuhdanne syntyy, kun kokonaistuotanto kasvaa riittävän pitkän ajan potentiaalista tuotantoa nopeammin. Matalasuhdanteeseen päädytään laskusuhdanteen kautta, kun tuotanto kasvaa potentiaalista hitaammin. Taantumasta puhutaan, kun kokonaistuotannon määrä alenee. Lama on poikkeuksellisen syvä tai pitkä taantuma. Suhdannevaihteluilla tarkoitetaan kokonaistuotannon lyhytaikaista vaihtelua pitkän ajan kasvuun nähden.

Suhdannevaihteluiden mittaamisen on haastavaa, koska BKT:n potentiaalista tasoa ei voi käytännössä havaita.

Tuotantokuilu on suhdanneteoriassa tärkeä käsite. Sen avulla voidaan pelkistää kansantalouden kokonaistuotannon ja hintavakauden välistä yhteyttä. Tuotantokuilun ja lyhyen aikavälin inflaatiovauhdin kesken vallitsee selvä yhtälö. Korkeasuhdanteessa hinnat pyrkivät nousemaan kiihtyvää vauhtia, matalasuhdanteessa inflaatiopaineet ovat puolestaan vähäisemmät.

Suhdanneteoria

Suhdannevaihtelut aiheutuvat tavaroiden ja palvelujen kokonaiskysynnän ja kokonaistarjonnan vaihteluista, joita synnyttävät erilaiset satunnaiset tekijät, sokit.

Erilaisten sokkien vaikutusten välittymisessä ovat hinnat ja palkat keskeisessä asemassa. Hinnat ja palkat ovat monista syistä jäykkiä ja muuttuvat hitaasti. Tästä syystä yritykset sopeuttavat toimintojaan ensin määrien kautta. Hinnat ja palkat sopeutuvat vasta pitkällä aikavälillä.

Yleisen hintatason kohoaminen vaikuttaa kokonaiskysyntään supistamalla sitä kolmesta syystä. Ensimmäinen on kotitalouksien kulutuksen varallisuusvaikutus. Toinen on investointien korkovaikutus. Kolmas syy on vientikysynnän heikkeneminen kotimaisten hintojen noustessa.     

Lyhyen ajan tarjontakäyrässä esitetään positiivinen riippuvuus kansantalouden vallitsevan hintatason ja tarjotun määrän kesken. Selitys perustuu jonkinlaisen epätasapainon olemassaoloon, kun asioita tarkastellaan pitkän ajan eli talouskasvun näkökulmasta.

Hintatason nousu voidaan ymmärtää väärin suhteellisten hintojen nousuksi, joka tulkitaan kysynnän vahvistumiseksi ja sen takia lisätään tuotantoa. Pitkällä aikavälillä hinnan nousu paljastuukin osaksi yleistä hintojen nousua ja tuotanto palaa entiselle tasolleen.

Toinen selitys perustuu palkkojen jäykkyyteen. Palkat sovitaan pitkäksi aikaa, vähintään vuodeksi. Sopimusten perustana on oltava käsitys siitä, mitä hinnat tulevat olemaan. Jos hinnat nousevat odotettua tasoa korkeammiksi, mutta palkat pysyvät ennallaan, tuotannon kannattavuus paranee, jolloin yritykset lisäävät tuotantoa ja kokonaistarjonta kasvaa. Pitkällä aikavälillä myös palkat nousevat ja kannattavuus heikkenee, jolloin tuotanto palaa alkuperäiselle tasolleen.

Kolmas selitys liittyy hintojen muuttamisen menu-kustannuksiin. Yritykselle voi olla kallista muuttaa hintaa lyhyellä aikavälillä ja se sopeutuu kysynnän muutoksiin ensivaiheessa muuttamalla tuotantoaan. Yleisen hintatason noustessa sen valmistaman tuotteen suhteellinen hinta alenee, mikä lisää kysyntää ja tuotantoa.

Makrotaloustieteen koulukuntia

Kun negatiiviseen tarjontasokkiin reagoidaan kokonaiskysyntää lisäävällä talouspolitiikalla, syntyy voimakas inflaatio. Öljyn kallistumisen vuoksi riippuvuutta siitä on vähennetty ja talouspolitiikassa on opittu erottelemaan kysyntä- ja tarjontasokit.

1970-luvun talouspoliittinen ajattelu perustui keynesiläiseen makroteoriaan. Se piti hintoja ja palkkoja kiinteinä. Kokonaiskysynnän tason ajateltiin määräävän kokonaistuotannon ja siten työllisyyden. Suhdannevaihtelut voivat näin syntyä vain kokonaiskysynnän vaihteluista. Tarjontasokeille ei keynesiläisen ajattelun mukaan ole vaiktusta. Kun talouskasvu hidastui ja työttömyys nousi, oli teorian oppien mukaista reagoida talouspolitiikassa kokonaiskysyntää lisäämällä.

Keynesiläisen teorian epäonnistuminen stagflaation selittämisessä sai aikaan vallankumouksen makrotaloustieteessä. Stagflaatiolla tarkoitetaan korkean työttömyyden ja inflaation yhtäaikaista esiintymistä. Syntyi uusi klassinen teoria, joka toi tarjontatekijät ja inflaatio-odotukset mukaan suhdanteiden tarkasteluun.

Klassinen viittaa siihen, että jo Adam Smith ja David Ricardo ynnä muut pitivät tarjontatekijöitä tärkeinä. Robert E. Lucas Jr:n edustama teoria yhdisti pitkän ja lyhyen ajan tarjontakäyrät sekä kokonaiskysyntäkäyrän. Suhdannevaihteluiden nähdään syntyvät kysyntä- ja tarjontasokeista, joiden vaikutuksia talousyksiköt omilla valinnoillaan vahvistavat ja siirtävät taloudessa eteenpäin.

Markkinat oletetaan kilpailullisiksi, joten hintojen ja palkkojen jäykkyys voi olla vain tilapäistä, jonkin ulkoisen tekijän aikaansaamaa. Työttömyys on vapaaehtoista. Sen kasvu laskukaudella johtuu siitä, että kun palkka on alhainen, halutaan tehdä vähän töitä.

Uuskeynesiläinen teoria nojaa vahvaan mikrotaloustieteelliseen teoriaan, kuten klassinen koulukuntakin. Se eroaa kuitenkin hinta- ja palkkajäykkyyksien tulkinnassa. Niitä pidetään rakenteellisina tekijöinä, joiden olemassaololle on järkevä selitys, esimerkiksi ammattiliiton ja pitkät sopimukset. Teorian pitkää aikaväliä koskevat tulokset ovat samoja kuin uuden klassisen koulukunnan opit, jotka perustuvat talouskasvun teoriaan ja rahan neutraalisuuteen. Lyhyttä aikaväliä koskevat päätelmät ovat sen sijaan erilaisia. Uuskeynesiläisen makroteorian mukaan suhdannevaihtelut syntyvät palkka- ja hintajäykkyyksistä ja aiheuttavat tahatonta työttömyyttä. Suhdanteita voi myös tasata aktiivisella finanssi- ja rahapolitiikalla. Lyhyellä aikavälillä rahapolitiikka ei siten ole neutraalia, vaan sillä on reaalisia vaikutuksia.

Suhdannepolitiikka

Suhdannepolitiikan keinoja ovat:
- rahapolitiikka eli vaikuttaminen pankkien lainanantomahdollisuuksiin, kansantaloudessa liikkuvan rahan määrään ja korkotasoon
- finanssipolitiikka eli vaikuttaminen julkisen talouden tuloihin ja menoihin.

Rahapolitiikka

Pitkällä aikavälillä kansantalouden hintataso määräytyy kvantiteettiteorian mukaan rahan kysynnän ja tarjonnan tasapainosta. Korkokanta asettuu rahoitusmarkkinoilla rahoituksen kysynnän ja tarjonnan tasapainottavalle tasolle. Kokonaistuotanto määräytyy kansantalouden tuotantofunktiosta tuotannontekijöiden määrien ja tuottavuuden mukaan, ja tuotanto kasvaa teknologian kehityksen mukaisella vauhdilla. Rahapolitiikka on siten pitkällä aikavälillä neutraalia. Se vaikuttaa vain hintatasoon mutta ei kokonaistuotantoon eikä työllisyyteen.

Lyhyellä aikavälillä hinnat ja palkat ovat jäykät. Kansantalouden hintataso ei siksi voi asettua rahan kysynnän ja tarjonnan perusteella. John Maynard Keynes esitti, että tässä tilanteessa rahan kysyntä ja tarjonta määräävät korkokannan, eivät siis hintatasoa. Hän hylkäsi rahan kvantiteettiteorian ja korvasi sen likviditeettipreferenssiteorialla.

Kotitaloudet ja yritykset kysyvät rahaa taloustoimiensa maksamiseen, mutta myös korkokanta vaikuttaa niiden halukkuuteen pitää varallisuuttaan likvidissä muodossa eli rahana. Mitä korkeampi korko on, sitä suurempi on vaihtoehtoiskustannus eli se tuotto, joka menetetään, jos rahavarat sijoitettaisiin osakkeisiin, obligaatioihin ja muihin korkoa tuottaviin sijoituskohteisiin. Korkokannan ja rahan kysynnän välillä on näin käänteinen riippuvuus.

Keskuspankki päättää yksin rahan tarjonnasta M. Korkokanta i määräytyy siten tasolle, jolla rahan kysyntä vastaa sen tarjontaa. Rahan tarjonnan kasvattaminen alentaa korkokantaa, mikä lisää kotitalouksien ja yritysten investointikysyntää ja siirtää kokonaiskysyntäkäyrää oikealle. Koron laskiessa kokonaiskysyntä vahvistuu ja noustessa heikkenee. Kansantalouden kokonaistuotanto asettuu kokonaiskysynnän ja
-tarjonnan perusteella. Rahapolitiikalla on siten reaalisia vaikutuksia lyhyellä aikavälillä.

Käytännön rahapolitiikan pääinstrumentti on keskuspankin ohjauskorko. Kun korkoa nostetaan, rahamarkkinat kiristyvät ja korot nousevat. Korot vaikuttavat myös sekä kotitalouksien kulutus- ja investointipäätöksiin että yritysten investointipäätöksiin.

Korkojen laskiessa kokonaiskysyntä kasvaa kulutuksen ja investointien kasvun ansiosta. Ohjauskorkoa alentamalla keskuspankki voi näin elvyttää kokonaiskysyntä. Elvyttävä rahapolitiikka on järkevää matalasuhdanteessa. Sen avulla voidaan lisätä tuotantoa ja alentaa työttömyyttä. Kustannuksena on hintojen nousu, inflaatio.

Nostamalla ohjauskorkoa keskuspankki rajoittaa kokonaiskysyntää. Tämä rahapolitiikka on tarpeen korkeasuhdanteessa. Kokonaistuotanto ja työllisyys alenevat, mutta inflaatio hidastuu.

Kvantiteettiteorian mukaan raha on pitkällä aikavälillä neutraali. Rahalla ja rahapolitiikalla ei ole vaikutusta kokonaistuotannon tasoon. Ne vaikuttavat vain inflaatiovauhtiin.

Lyhyellä aikavälillä raha ei ole neutraali. Rahapolitiikalla voidaan vaikuttaa kokonaistuotantoon, työllisyyteen ja inflaatioon. Makrotaloustieteen eri koulukuntien välillä on tosin näkemyseroja siitä, kuinka tehokasta rahapolitiikka on. Se vaikuttaa kokonaiskysyntään vain välillisesti kulutuksen ja investointien kautta. Keskuspankki ei voi myöskään suoraan määrätä rahan tarjontaa ja markkinakorkoja, vaan se voi ohjata niitä epäsuorasti ohjauskoron kautta.

Asioita pelkistäen voi sanoa, että uuskeynesiläinen koulukunta uskoo enemmän rahapolitiikan mahdollisuuksiin kuin uusi klassinen koulukunta. Äärimmäistä näkökulmaa edustaa monetarismi, joka on näkemys, jonka mukaan rahapolitiikka on lyhyelläkin aikavälillä neutraalia. Sen ainoa tavoite tulisi olla inflaation hillitseminen.

Finanssipolitiikka

Finanssipolitiikkaa on vaikuttaminen julkisen talouden tuloihin ja menoihin. Varsinainen finanssipolitiikka rajoittuu lähinnä valtiontalouteen. Suurin osa julkisesta kysynnästä on kunnallistaloutta, eikä siksi suoraan finanssipolitiikan kohteena.

Julkisyhteisöjen juoksevat menot jaetaan julkiseen kysyntään ja siirtomenoihin. Julkinen kysyntä - kulutus- ja investointimenot - lisäävät suoraan kokonaiskysyntää ja tuotannontekijätuloa. Julkiset tulonsiirrot eivät suoraan vaikuta kokonaiskysyntään, ne muuttavat yksityisen sektorin käytettävissä olevia tuloja ja sitä kautta yksityistä kysyntää.

Julkisyhteisöjen juoksevien menojen G ja tulojen erotus T muodostaa julkisen talouden rahoitusalijäämän eli nettolainanoton. Julkisia menoja G koskevilla päätöksillä julkinen valta vaikuttaa suoraan kokonaiskysynnän tasoon kansantaloudessa. Verotusta T koskevilla päätöksillä se vaikuttaa kokonaiskysyntään välillisesti kotitalouksien ja yritysten päätöksien kautta. Verotus vaikuttaa nimittäin kulutus- ja investointipäätöksiin ja siten kokonaiskysyntään.

Finanssipolitiikka vaikuttaa kokonaiskysyntään kahden toisilleen vastakkaisen mekanismin kautta. Ensimmäinen on kerroinvaikutus (multiplier effect): julkisten menojen ja verojen muuttaminen saa aikaan prosessin, jonka lopputuloksena kokonaiskysyntä muuttuu enemmän kuin menojen ja verojen muutos oli. Syrjäytysvaikutus (crowding-out effect) on toinen mekanismi: julkisen talouden budjettialijäämän rahoittaminen lainanotolla nostaa korkokantaa rahoitusmarkkinoilla ja vähentää siten yksityistä kulutusta ja investointeja. Näin osa julkisten menojen kokonaiskysyntää kasvattavasta vaikutuksesta syrjäytyy.

Kerroinvaikutus

Kokonaiskysynnän kerroinanalyysi on keynesiläisen teorian suuria kontribuutioita makrotaloustieteeseen. Johdetaan kerroin yksinkertaisen keynesiläisen mallin mukaan. Julkinen kysyntä (G) kasvaa 2 miljardia esimerkiksi rakennushankkeen takia. Se on tuloa niille, joilta palvelut ostetaan tai jotka työllistyvät. Näistä tuloista he säästävät osan, esimerkiksi 20 prosenttia ja kuluttavat loput 80 prosenttia eli 0,8 x 2 = 1,6 mrd. euroa. Kokonaiskysyntä kasvaa toisessa vaiheessa kulutuksen kasvun verran, joten yhteensä sen kasvu on 2 + 1,6 = 3,6 miljardia. Näin alkoi tapahtumasarja, josta seuraa, että kokonaiskysyntä ja tulot kasvavat paljon enemmän kuin alkuperäinen 2 miljardia. Kyseessä on kerroinvaikutus, joka johtuu tulojen kierrosta kansantaloudessa. Kotitalouksien käyttäytyminen on siinä keskeisessä asemassa.

Kotitalouksien kulutuksen vaihtelut seuraavat yleensä käytettävissä olevien tulojen muutoksia. Tätä riippuvaisuutta sanotaan kokonaistaloudelliseksi kulutusfunktioksi. Yksityinen kulutus on lähes vakio-osa kotitalouksien käytettävissä olevista tuloista.

Yksityisen kulutuksen C ja kotitalouksien käytettävissä olevien tulojen Yd suhdetta nimitetään keskimääräiseksi kulutusalttiudeksi (APC, average propensity to consume): APC = C/Yd. Se osoittaa, kuinka suuren osan tuloistaan kotitaloudet kuluttavat. Tärkeämpää on tietää, miten kulutus muuttuu käytettävissä olevien tulojen muuttuessa. Tätä kuvaa rajakulutusalttius (MPC, marginal propensity to consume): MPC = yksityisen kulutuksen muutos jaettuna käytettävissä olevien tulojen muutoksella. Juuri rajakulutusalttius on keskeinen kokonaiskysynnän vaihteluita välittävä tekijä.

Finanssipolitiikan merkitys

Julkisen talouden kerroinvaikutus luo perustan käyttää finanssipolitiikkaa aktiivisesti suhdanteiden tasaamiseen. Laskusuhdanteen aikana yksityinen kysyntä taantuu. Silloin on syytä harjoittaa ekspansiivista finanssipolitiikkaa ja kasvattaa budjettialijäämää lisäämällä julkisia menoja, alentamalla veroja tai kasvattamalla tulonsiirtoja. Noususuhdanteessa toteutetaan kontraktiivista, budjettialijäämää supistavaa, julkisia menoja ja tulonsiirtoja vähentävää finanssipolitiikkaa.

Verojen ja tulojen kansantuloriippuvuuden myötä syntyvä julkisen talouden suhdanneautomatiikka saa aikaan sen, että julkisen tulo- ja menotalouden olemassaolo tasoittaa suhdanteita. Se toimii kansantalouden automaattisena vakauttajana.

Syrjäytysvaikutus

Valtion lainanotto nostaa korkokantaa. Suora yhteys valtion lainanoton ja koron välillä ei välttämättä ole kovin voimakas. Merkittävämpänä on pidetty finanssipolitiikan ja koronmuodostuksen välisiä epäsuoria yhteyksiä. Kun valtio harjoittaa ekspansiivista finanssipolitiikkaa, kokonaiskysyntä kasvaa. Seurauksena on myös rahan kysynnän kasvu, koska rahaa tarvitaan entistä enemmän kasvaneiden menojen maksamiseen. Taloudellisen aktiviteetin lisääntyminen kiristää näin rahamarkkinoita ja kohottaa korkokantaa. Samaan suuntaa vaikuttavat pelot siitä, että budjettialijäämän kasvu olisi merkki inflatorisemmasta rahapolitiikasta.

Korkokannan kohoaminen ekspansiivisen finanssipolitiikan takia heikentää yksityistä kysyntää, lähinnä investointeja. Finanssipolitiikan kerroinvaikutus taloudelliseen aktiviteettiin jää siten pienemmäksi, kuin korkokannan vakioksi olettava kerroinmalli väittää. Mitä enemmän korkokanta kohoaa ja mitä herkemmin yksityinen kysyntä siihen reagoi, sitä suuremmaksi syrjäytyminen muodostuu. Ääritapauksessa syrjäytyminen saattaisi olla täydellinen. Kokonaiskysyntä ja tuotanto eivät kasvaisi, mutta tuotannon rakenne muuttuisi.

On pelätty, että epäonnistuminen julkisen talouden kestävyyden turvaamisessa ja sen myötä syntyvä julkisen talouden jatkuvat velkakierre kohottavat korkokantaa, syrjäyttävät investointeja ja muuta yksityistä kysyntää ja heikentävät näin taloudellisen kasvun edellytyksiä.

Työttömyyden ja inflaation välinen ristiriita

Suhdanneongelmina työttömyys ja inflaatio ovat kääntöpuolia silloin, kun kokonaiskysyntä vaihtelee. Työttömyyden kasvaessa inflaatio yleensä hidastuu.

Työttömyyden ja inflaation keskinäiseen ristiriitaan kiinnitti ensimmäisenä huomiota A.W. Phillips 1950-luvun lopulla. Ilmiö tunnetaan Phillipsin käyrän nimellä. Keynesiläisessä makrotalousteoriassa hinnat ja palkat oletettiin kiinteiksi. Phillipsin havainto liitetään teoriaan ikään kuin päälle liimaamalla. Sitä ajateltiin ensisijaisesti työmarkkinoiden kysynnän ja tarjonnan epäsuhtaan liittyvänä palkkojen kohoamisena. Mitä alhaisempi työttömyysaste, sitä suurempi on kysyntäpaine työmarkkinoilla ja sitä nopeammin palkat kohoavat. Kohoavien palkkojen myötä kohoaa myös hyödykkeiden hintataso. Niinpä ajateltiin, että kussakin maassa on sille ominainen inflaatovauhdin ja työttömyyden suhteellisen vakaa riippuvuus.

Suhdannepolitiikan on tämän keynesiläisen näkemyksen mukaan tasapainoiltava työttömyyden ja inflaation välillä. Voidaan saavuttaa vähäinen työttömyys tai hidas inflaatio, mutta näitä ei voi saavuttaa samanaikaisesti. Työmarkkinoiden toimintaa tehostamalla voidaan kyllä siirtää Phillipsin käyrää lähemmäs origoa ja päätyä edullisempiin työttömyyden ja inflaation yhdistelmiin.

1970-luvulla alkoi näyttää siltä, ettei työttömyyden ja inflaation välinen riippuvuus ollut niin säännönmukaista kuin Phillipsin käyrä antoi ymmärtää. Käänteisen riippuvuuden sijasta riippuvuus oli ajoittain jopa positiivinen: työttömyyden lisääntyessä inflaatiokin kiihtyi 1970-luvun alkuvuosina. Ongelma johtui siitä, ettei inflaatio syntynytkään kokonaiskysynnästä vaan kokonaistarjonnasta. Phillipsin käyrää korjattiin liittämällä siihen inflaatio-odotukset. Sovittaessa esimerkiksi nimellispalkoista sopijapuolet ottavat huomioon oletetun inflaation. Käyrä siirtyy origosta poispäin inflaatio-odotusten kasvaessa. Phillipsin käyrän moderni tulkinta perustuu lyhyen ajan kokonaistarjontakäyrään.

Hintataso ja kokonaistuotanto muuttuvat samaan suuntaan lyhyellä aikavälillä. Kun kokonaistuotanto kasvaa, niin hintataso nousee, mikä merkitsee inflaatiota. Toisaalta tuotantofunktion perusteella tiedämme, että kokonaistuotannon kasvaessa työllisyys paranee, jolloin työttömyys alenee. Näin työttömyyden laskiessa inflaatiovauhti nousee, mikä vastaa Phillipsin havaintoa. Pitkällä aikavälillä Phillipsin käyrä on pystysuora: työttömyyden ja inflaation välillä ei ole ristiriitaa. Tämä seuraa siitä, että pitkän ajan kokonaistarjontakäyrä on pystysuora. Klassinen dikotomia pätee eli raha on neutraali.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti