Standarditeoria ja Ijirin aksioomat

Teksti koskee kurssin Laskentatoimen teoria ja IFRS luentomateriaalia ja Petri Vehmasen luentoja, jotka siis ovat lähteenä.

Yuji Ijiri on japanilainen, nyt jo eläkkeelle jäänyt tutkija. Hänen mukaansa laskentatoimi on järjestelmä, jonka tehtävänä on avustaa tilivelvollisuussuhteiden arvioinnissa. Tämä on poikkeavaa siitä ajatuksesta, että laskentatoimi olisi järjestelmä, jonka pitäisi tarjota hyödyllistä tietoa taloudellisen päätöksenteon tueksi. Ijirin lähestymistapa laskentatoimeen on induktiivinen. Hän on tarkastellessaan laskentatoimen kehitystä muodostanut yleistyksen, hankintahintaisen kirjanpidon aksiomaattisen esitystavan. (Petri Vehmanen, 2012.)

Peruskäsitteet

Kolme hankintahintaisuudesta riippumatonta peruskäsitettä ovat hankintahintaisen kirjanpidon pohjana. Ne ovat määräysvalta, määrä ja vaihdanta (Petri Vehmanen, 2012).

Määräysvalta viittaa Ijirin mukaan siihen, että liikeyritysten tavoitteena on tuottaa voittoa. Myös Suomen Osakeyhtiölaki määrää yhtiön tarkoitukseksi voiton tuottamisen osakkeenomistajille, jollei yhtiöjärjestys toisin määrää (OYL 2006, 1. luku, 5§).

Ijirille voitto on nettovarallisuuden kasvattamista poislukien pääomien panostukset ja palautukset. Voidaan siis sanoa myös, että yrityksen tarkoitus on lisätä omistamiensa resurssien määrää. Ijiri puhuu yrityksen sijaan kirjanpitovelvollisesta entiteetistä. Entiteetti on hänen mielestään tunnistettavissa oleva kokonaisuus, jolla on määräysvalta hallita voimavarojaan.

Voiton käsitteen määrittelemiseksi Ijiriltä saadaan joko nobelisti Hicksin määritelmä voitosta tai annettuja merkintöjä käyttävä muotoilu, jossa:

Profit = Net Income = The Change in the Resource Set

Voitto on tässä määritelty resurssijoukon muutokseksi eli resurssit joko lisääntyvät tai vähenevät. 

Määrästä puhuttaessa Ijiri erottelee primääriset (esim. aika ja matka) mittaustulokset sekundäärisistä (esim. vauhti). Hänen mukaansa laskentatoimi keskittyy sekundäärisiin mittaustuloksiin. Niiden taustalla olevat primääriset mittaustulokset ovat fyysisiä määriä. Niiden mittaustulosten on täytettävä kolme ehtoa:

1) Korvattavuus. Yhtä suuret määrät ovat samanarvoisia.

2) Yhteenlaskettavuus. Määrät ovat laskettavissa yhteen.

3) Ei-negatiivisuus. Resurssin määrä ei voi olla negatiivinen. 

Näiden ehtojen täyttyessä resurssijoukko voidaan jakaa osajoukkoihin siten, että jokaiseen niistä voidaan liittää määrän mitta. Ijirin merkinnöillä aikaansaatu moniulotteinen kvantitatiivinen voiton mittari ei kuitenkaan ole usein hyödyllinen. Se ei tue vertailuja yrityksen sisällä eikä usean yrityksen keskinäistä vertailua. 

Ijirin mukaan yksi suuri laskentatoimen oivallus on se, että resurssijoukkojen osajoukkojen muutokset eivät ole irrallisia tapahtumia, vaan toisiinsa syy-seuraus -suhteella kytkettyjä. Ijiri selittää riippuvuutta arvokäsitteen duaalisuuden kautta. Laskentatoimen näkökulmasta arvo siis on duaalinen käsite, joka kattaa hyödyn ja haitan tai menetyksen. Siten hyödykkeen arvo vaihdantaketjussa on kaksiulotteinen. Yhden resurssijoukon vähennys eli uhraus merkitsee siis toisen resurssijoukon lisäystä eli hyötyä. Motiivina on, että hyöty on haittaa suurempi, esimerkiksi ostetaan hyödyke kahdella rahalla ja myydään kolmella rahalla. Tästä esimerkistä nähdään ostohinnan olevan uhrausarvo ja myyntihinnan hyötyarvo. Arvolla on siis kaksi käsitettä.

Edellä mainitusta seuraa, että laskentajärjestelmät eivät voi rekisteröidä todellisia arvoja. Kuten edellisestä esimerkistä huomasimme, sellaista ei ole. Arvostamisen pohjaksi on vain valittava "jokin" arvo, joka perustuu joko input- tai output-arvoihin. Input-arvo on uhrauksiin perustuva arvo, outout-arvo on hyötyihin perustuva arvo. Kumpaisiakin arvoja voi olla useita, joten laskentatoimessa joudutaan pohtimaan seuraavia ongelmia:

1) Vaihdantaketju ei ole ainutlaatuinen, koska hyödykkeen hankkiminen tai luovuttaminen voi tapahtua eri tavoin (esim. myytävä hyödyke voidaan ostaa tai valmistaa itse).

2) Vaihdantaketju ei välttämättä ole vakaa, vaan se voi vaihdella markkinaolosuhteiden muutosten myötä. Esimerkiksi hinta voi vaihdella.

3) Vaihdantaketju voi haarautua eli syitä ja seurauksia voi olla useita. 

Hankintahintainen kirjanpito ratkaisee yksiselitteisesti vain kaksi ensimmäistä ongelmaa, mutta ei kolmatta. Esimerkki haarautumisongelmasta voisi olla tilanne, jossa ostetaan tuotannontekijää (puuta), josta valmistetaan paperia ja vaneria. Miten ostohinta eli input-hinta siis voidaan kohdistaa kahdelle eri asialle (vaneri ja paperi)? Myyntihinta eli output-hinta voi tuotteilla olla eri.  

Edellä on käsitelty taseen debet-puolta eli entiteetin vallassa olevia resursseja. Ijirin (ja myös IFRS-standardien) mukaan taseen kredit puolen erät ovat "negatiivisia resursseja". Ne edustavat vaateita siitä, miten taseen debet-puolen resursseja joudutaan siirtämään tulevaisuudessa pois entiteetin määräysvallasta. 

Kriteeri, joka ratkaisee sen, onko resurssi entiteetin määräysvallassa on kirjauskypsyyden kriteeri. Se voi olla esimerkiksi kassaperuste (maksun saanti tai suoritus), suoriteperuste (hyödykkeen vastaanotto tai luovutus) tai sitoumusperuste (sitova sopimus menettelytavoista).

Kirjausperusteesta riippumatta resurssit muodostuvat niistä, jotka ovat entiteetin määräysvallassa; niistä, joiden lisäykset on tunnistettu (esim. myyntisaamiset); ja niistä vähennyksistä, jotka on tunnistettu (velat).

Arvostusongelman ratkaisua edeltävät aksioomat (tiivistelmä):

A. Axiom of Control

B. Axiom of Quantities

C. Axiom of Exchanges

Yksiulotteiseen voiton ilmaisuun siirtymiseen tarvitaan arvostussäännöt. Ne on muotoiltu hankintahintaiselle laskentatoimelle.

D. Rules of Valuation

Kun arvioidaan määrän aksioomaa, joudutaan tunnistamaan useita resurssiluokkia. Niistä valitaan yksi perusresurssiksi. Modernissa taloudessa luonnollinen valinta on raha. Muut resurssit ovat ei-perusresursseja. Perusresurssin valinta auttaa arvostamaan resurssit ja mahdollistaa entiteettien vertailun.

Yksinkertaisesti voidaan ajatella, että kaikki liiketapahtumat ovat yksinkertaisia vaihtoja, joissa resurssien lisäys koskee vain yhtä resurssiluokkaa. Samalla tarkastellaan vain annetun hetken suhteen nykyisiä resursseja. Silloin voidaan ajatella olevan erilaisia resursseja, kuten rahaa (€) ja viljaa (tonneja). Nämä resurssit voidaan ilmaista määrinä Q, mutta koska ne ovat eri yksiköitä (raha, vilja), ne voidaan yhteismitallistaa arvonsa V mukaan rahamääräisiksi. 

(i) Perusresurssin osalta määrä on luonnollisesti sen arvo eli yksi euron on yhden euron arvoinen (arvo = määrä).
(ii) Jos resurssin määrä on nolla, on myös sen arvo nolla (V=0 jos Q=0).
(iii) Määrät ja niiden arvot ovat aina epänegatiivisia.
(iv) Vaihtotapahtumassa vaihdettavan resurssien määrän on oltava pienempi tai yhtä suuri kuin entiteetin halussa oleva resurssien määrä ennen vaihtotapahtumaa. Luovutus on siis korkeintaan hallussa olevien resurssien määrä.

Lisäksi arvostukseen liittyy neljä muuta sääntöä (v-viii), jotka on tässä vielä hankalampi esittää ilman matemaattista ilmaisua. Ne koskevat arvon määritystä vaihtotapahtuman jälkeen.

(v) Yrityksen resurssien määrä vaihdon jälkeen on ennen vaihtoa olleiden resurssien määrä lisättynä vaihdetulla määrällä resursseja.
(vi) Rahamääräiset resurssit eli perusresurssit ovat arvoltaan määränsä mukaisia vaihdon jälkeenkin. (vii) Ei-rahamääräisen resurssin arvo laskee luovutetulla määrällä, esimerkiksi vaihto-omaisuuden myyminen.
(viii) Arvo voi myös kasvaa, jos kyse on resurssin lisäyksestä. Silloin uusi arvo on aiempi arvo ja kaikkien luovutettujen hyödykkeiden arvo yhteen laskettuna. 

Jos vaihdossa tapahtunut resurssien lisäys liittyy ei-perusresurssiin, niin silloin ei synny tase-vaikutusta. Toisin sanoen ostamalla ei-perusresursseja ei voida kasvattaa yrityksen resurssien määrää W, koska resurssien arvo säilyy samana vaihdon jälkeen. Taseen loppusumma voi muuttua vain, jos muuttuva resurssi on raha.

Muutos W:ssä voi tapahtua vain, jos se liittyy perusresurssiin. Myymällä resursseja voidaan mahdollisesti kasvattaa W:tä eli yrityksen kaikkien resurssien R yhteenlaskettua arvoa. 

Nettovarallisuusaseman muutosta tietyllä periodilla voidaan laskea W:n muutoksella periodin aikana eli resurssien arvon muutoksena tänä periodina. Vehmasen mukaan voidaan siis sanoa seuraavaa:

A single-dimensional profit P for period n is thus the change in the value of the resource set R.

Syntaktinen standarditeoria

Juttu liittyy kurssiin Laskentatoimen teoria ja IFRS 1 syksyltä 2012. Lähteenä on Petri Vehmasen luento ja luentomateriaali.

Tampereen yliopiston professori Petri Vehmasen mukaan laskentatoimen syntaktinen standarditeoria (amerikkalainen accounting theory) on luonteeltaan preskriptiivinen (normatiivinen eli säätävä tai sääntöjä antava), deduktiivinen (oletuksista päättelemällä etenevä) ja syntaktinen (strukturaalinen eli rakennetta korostava). 

Käytännössä tämä tarkoittaa siis sitä, että kyseinen teoria pyrkii ohjeistamaan, miten kulloisessakin tilanteessa tulisi menetellä. Teoria myös etenee näihin edellä mainittuihin ohjeisiin päättelemällä tehdyistä yleisistä oletuksista ja keskittyy erityisesti käsitejärjestelmään eli kielioppiin. Kyse ei silti ole empiirisiä ilmiöitä ennustavasta järjestelmästä.

Syntaktinen standarditeoria ei kehity, koska siitä ennustettavissa olevat ilmiöt ovat ristiriidassa sen kanssa, mitä käytännössä havaitaan, vaan sen takia, että sitä halutaan muuttaa. Tämä "halu" johtuu oletetusta hyödyllisyydestä päätöksenteossa ja erilaisista poliittisista pyrkimyksistä. 

Syntaktisen standarditeorian peruskäsitteet

Aikaisemmin Yhdysvalloissa ei kiinnitetty huomiota laskentatoimen tavoitteisiin, vaan korostettiin, miten laskentatoimi prosessina toimii. Myöhemmin korostettiin ko. prosessin sisältöä julkilausumalla, että kyse on taloudellisen varallisuuden mittaamisesta ja raportoinnista. Nykyisin korostetaan enemmän raportoinnin käytännön tarpeita. Tilinpäätösraportoinnin tavoitteena on tuottaa taloudellista informaatiota, joka on mm. hyödyllistä päätöksenteossa, kertoo yrityksen taloudellisista resursseista ja sen taloudellisesta suoriutumisesta sekä on hyödyllistä johdon päätöksenteon kannalta. 

Laskentatoimen edellytyksiä (postulaatteja) ovat
(1) The Entity Postulate eli entiteettipostulaatti,
(2) The Going-Concern (Continuity) Postulate eli jatkuvuuden postulaatti,
(3) The Unit-of-Measure (Monetary Unit) Postulate eli rahamääräisen "mittaamisen" postulaatti ja
(4) The Accounting Period Postulate. 

Entiteettipostulaatti tarkoittaa, että tilinpäätösraportoinnin tekijä on ympäristöstään erotettava kokonaisuus eli kirjanpitovelvollinen, esimerkiksi yritys. Jatkuvuuden postulaatin mukaan voidaan olettaa, että kyseisen raportoivan entiteetin toiminta jatkuu tilinpäätöksen jälkeenkin. Tämä oletus mahdollistaa poistolaskennan. Rahamääräisen "mittaamisen" postulaattia tarvitaan "moninaisten varallisuuserien yksiulotteista ilmaisemista varten". Neljäs, laskentaperiodin postulaatti olettaa, että tilinpäätökset laaditaan tilikausittain.

Laskentatoimen periaatteet 

1) The Cost Principle, hankintahintaisuuden periaate

Englannin kielen sana "cost" viittaa johdon laskentatoimessa kustannuksiin ja rahoituksen laskentatoimenssa menoihin. Kuten kaikki laskentatoimea vähääkään opiskelleet tietävät, menot jaetaan kuluihin ja aktiivoihin. Aktiivat tuottavat tuloa vielä tulevaisuudessakin. Kuluksi kirjattavat osuudet menoista eivät tuota tuloa enää tulevilla tilikausilla.

2) The Revenue Principle, tuottoperiaate

Englannin kielen sana "revenue" voi viitata tuottoon tai tuotokseen. Ongelmia aiheuttaa tuottojen arvostaminen (measurement of revenue). Siihen ehdotetaan yleensä ratkaisuksi joko realisoitavissa olevaa rahamäärää tai diskontattua tulonodotusta.

Toinen ongelma on tuottojen kirjauskypsyyden ongelma (timing of revenue recognition). Ratkaisu voi olla joko kertymisperiaatteen (accrual basis) noudattaminen tai talousprosessin jonkin kriittisen vaiheen, kuten esimerkiksi suoritteen luovuttamisen tapahtuminen (critical event basis).

3) The Matching Principle, meno-tulon-kohdalle -periaate

Meno-tulon-kohdalle -periaatteen mukaan kulut tulee merkitä tilinpäätökseen samalla tilikaudella kuin niitä vastaavat tuotot (cause-and-effect-relationship).

Kulut voidaan kohdistaa tuottoihin joko suoraan käyttämällä myytyjen hyödykkeiden kuluja tai suoraan vaikuttavia kuluja, kuten johdon palkka. Periodin yli vaikuttavat kulut voidaan jakaa eri periodeille kuten poistomenettelyssä toimitaan. Kaikki menot voidaan kirjata kuluiksi, ellei voida osoittaa, että niistä on tulevaisuudessa hyötyä. 

Laskentatekniikat (laskentasäännöt)

Laskentatekniikoilla tarkoitetaan konkreettisia menettelytapaohjeita jonkin tilanteen käsittelemiseksi, kuten esimerkiksi vaihto-omaisuuden arvostaminen FIFO- tai LIFO-tekniikalla.

Laskentatoimen syntaktinen standarditeoria on deduktiivinen luonteeltaan. Sen ihanteena on, että laskentatekniikat voitaisiin johtaa edellä valituista periaatteista. Käytännössä usein tekniikat joudutaan valitsemaan irrallaan samaan järjestelmään valituista periaatteista. Tästä voi Vehmasen mukaan seurata ongelmia:

"Periaatteiden ja tekniikoiden irrallisuus voi johtaa siihen, että niiden keskinäinen priorisointi voi vaihdella, jolloin voidaan päätyä ns. periaatepohjaiseen laskentatoimeen (principle-based-accounting) tai ns. sääntöpohjaiseen laskentatoimeen (rules-based-accounting)." 

Molempiin edellä mainittuihin liittyy etuja ja haittoja.

Laskentatoimi ja Saarion meno-tulo -teoria

Laskentatoimen määritelmiä

Laskentatoimella on ollut suuri merkitys jo kaukaisista ajoista lähtien. Sen määrittely ja tehtävät ovat kuitenkin muuttuneet vuosien varrella huomattavasti. Seuraavassa muutamia määritelmiä siitä, mitä laskentatoimi on (Ahmeh Riahi-Belkaoui, Accounting theory, 2004):

Accounting is the art of recording, classifying and summarizing in a significant manner and in terms of money, transactions, and events, which are, in part at least, of a financial character, and interpreting the results thereof. (AICPA 1953)

[Accounting is] the process of identifying, measuring, and communicating economic information to permit informed judgments and decisions by users of the information. (AAA 1966)

Accounting is a service activity. Its function is to provide quantitative information, primarily financial in nature about economic entities that is intended to be useful in making economic decisions, in making resolved choices among alternative courses of actions. (APB 1970)

Saarion meno-tulo -teoria

Laskentatoimen teorioiden tutkiminen ei ole Suomessakaan mikään uusi asia. Laskentatoimen professori Martti Saarion (1906-1988) kehittämä meno-tulo -teoria on maailmanlaajuisestikin arvioiden ainutlaatuinen kirjanpitoteoria. Se luetaan dynaamisiin tilinpäätösteorioihin, koska se korostaa tuloslaskentaa. Teoria on vastapaino taseyhtälöteorialle, joka korostaa tasetta ja on luonteeltaan staattinen. Kirjanpito on teorian mukaan yrityksen rahaprosessin kuvausta. (Pekka Pihlanto: Meno-tulo -teoria.)

Kirjanpito ei siis ole reaaliprosessin kuvausta. Kirjanpitoon kirjataan kolmenlaisia liiketapahtumia: tulot, menot ja rahoitustapahtumat. Näiden lisäksi saatetaan kirjata oikaisu- ja siirtoeriä.

Rahoitustapahtumat ovat eräänlaisia jäännöseriä. Ne ovat laajan kassan muutoksia, jotka eivät johdu tuloista tai menoista. Niiden nettovaikutus voittoon on siis nolla. 

Tampereen yliopiston professori, KTT Petri Vehmasen luennon mukaan Saarion teoria on syntaktinen viitekehys, ei deduktiivinen järjestelmä. Se on myös normatiivinen, ei deskriptiivinen. 

Viitekehys pyrkii osoittamaan, paljonko jakokelpoista voittoa yrittäjä on ansainnut. Saarion mukaan voittoa syntyy, kun (ostetuilla) tuotannontekijöillä valmistetut suoritteet on myyty (realisointiperiaate). Ennen realisointia on vasta mahdollisuus voittoon, mutta ei vielä voittoa.

Saarion teorian mukaan siis tilikauden tuotoiksi jaksotetaan tilikauden aikana realisoituneet tulot. Tilikauden kuluiksi taas jaksotetaan menot, jotka on tarvittu tuottojen aikaansaamiseksi (eli noudatetaan meno tulon kohdalle -periaatetta). Edellä mainitun takia pohdittavaksi jää menojen jaksottaminen. On mietittävä, miten lasketaan, kuinka suuri osa menoista on tarvittu tilikauden tuottojen aikaansaamiseksi eli kirjattavaksi tilikauden kuluiksi tuloslaskelmaan, ja kuinka suuri osa menoista on sellaisia, että ne kerryttävät tuloja myös tulevilla tilikausilla. Tulevaisuudessa tuottoja synnyttävät menot kirjataan taseeseen aktiivoiksi.

Edellä mainitusta seuraa, että kirjanpito on rahaprosessin kuvausta. Silloin ei varsinaisesti ole arvostusongelmaa, koska kaikki kirjaukset ovat monetaarisen rahan määräisiä. Tästä ajatuksesta päästään angloamerikkalaiseen kirjanpitoperinteeseen kuuluvaan hankintahintaisuuden periaatteeseen, joka on sisäänrakennettu Saarion malliin. Tästä seuraa Vehmasen mukaan se, että taseen tehtäväksi jää oikeastaan vain meno-tulon-kohdalle -periaatteen soveltamisessa auttaminen, eikä sillä esimerkiksi ole merkitystä varojen arvostamisessa.

Seuraavaksi suora, huomionarvoinen lainaus Vehmaselta:

"Menojen jakaminen kuluksi tuloslaskelmaan ja aktiivaksi taseeseen on itse asiassa vain käytännön sanelema tekninen apuväline vielä perustavammanlaatuisen ongelman ratkaisemiseksi, nimittäin sen, että juoksevasti kertyvien tulojen osalta pitäisi pystyä sanomaan, mikä osa niistä on uhrattujen menojen palautumista (kulua) ja mikä osa yritystoiminnassa tavoiteltua voittoa."

Edellä mainittu on suoraa seurausta kongruenssiperiaatteen toteuttamisesta. Se johtaa määritelmään, jossa totaalikauden voitto = totaalikauden tulot - totaalikauden menot = kaikkien myyntitapahtumien voittojen summa. Yksittäiselle myyntitapahtumalle siis pätee voitto = tuotto - kulu.

Käytännössä useina tilikausina tuottoja tuovien investointihyödykkeiden tuotot jaetaan kuluiksi ja voitoiksi soveltamalla erilaisia poistosääntöjä.

Saariota mukaillen tätä tuottojen jakamista kuluiksi ja voitoiksi voidaan teoriassa lähestyä tarkastelemalla menojen jakamista kuluiksi ja aktiivoiksi. Silloin ratkaisee se, millaiseksi oletetaan rahan aika-arvo eli käytetäänkö korkona nollaa vai jotain positiivista arvoa. Korkeampi korko tarkoittaa, että myöhemmin saatu rahasumma on vähempiarvoinen kuin nyt saatu. Se, kuinka paljon alhaisempi on myöhemmin saadun rahamääräisen suoritteen arvo kuin nyt saadun, voidaan selvittää Saarion mukaan käyttämällä kyseisen investoinnin sisäistä korkokantaa.

Alla on kaksi esimerkkiä (Vehmanen, 2012), joissa ensimmäisessä korko on nolla, toisessa se on suurempi kuin nolla. Kun korko otetaan huomioon, myöhemmin ansaittu euro on nyt ansaittua vähempiarvoisempi. Mitä korkeampi on korkotaso, sitä enemmän odottaminen maksaa.

Saario ei hyväksynyt realisoitumattomia arvonnousuja voiton osaksi, mutta talousteoria ei vaadi realisointiperiaatteen noudattamista. Talousteorian mukaan laskettaessa periodikohtaista voittoa siihen luetaan mukaan myös tulevien nettotulojen ajan kulumisen myötä lähemmäksi siirtymisestä kertyvä, toistaiseksi realisoitumaton arvon nousu. Talousteoriaa sovellettaessa päädytään annuiteettipoistoihin ja sen mukaan jokainen investointiin sijoitettu euro tuottaa yhtä paljon, sisäisen koron ilmaiseman määrän.

Toisin kuin Saarion teorian mukaan, talousteorian mukaan voittoa lisäävät kaikki tulonodotuksiin liittyvät arvonnousut, eivätkä vain toteutuneet (realisoituneet) tulot. Talousteorian mukaan myös ne arvonnousut, jotka aiheutuvat siitä, että odotettu tulo siirtyy ajan kulumisen takia lähemmäksi lisäävät voittoa. Tällöin tulonodotuksen arvo kasvaa, vaikka sen realisoitumishetki on vasta tulevaisuudessa. Tulo ei kuitenkaan välttämättä realisoidu ikinä. Erilaista suhtautumista arvonnousuihin tarkastellaan seuraavassa esimerkissä (Vehmanen, 2012):

Vain vihreällä merkityt luvut ovat voittoa Saarion mukaan. Vain realisoitunut tulon osa voi olla voittoa. Talousteorian mukaan voitto lisäävät myös kaikki tulonodotuksiin liittyvät arvonnousut.

Seuraavaksi vielä esimerkki realisointipoiston ja annuiteettipoiston vertailemiseksi. Esimerkeissä (Vehmanen, 2012) vuotuinen nettotulo on siis vakio 1.000 ja alkuperäinen investointi on 3.791.

Esimerkissä realisointipoiston on saatu kertomalla vuotuinen nettokassatulo diskonttaustekijällä. Annuiteettipoisto taas lasketaan vähentämällä nettokassatulosta voitto. Voitto on sitoutunut pääoma kerrottuna sisäisellä korkokannalla. Esimerkiksi vuonna 1 annuiteettipoisto on 1.000 - (3.791 x 0,1) = 621.

Realisointipoistoa sanotaan degressiiviseksi, koska vakiosuuruisten vuosituottojen tapauksessa se johtaa alenevaan poistosarjaan. Annuiteettipoisto taas on progressiivinen, sillä samassa tilanteessa poistosarja on nouseva.

Jos nettotulosarja kasvaa riittävän nopeasti, voi realisointipoistokin kuitenkin johtaa nousevaan poistosarjaan. Toisaalta, jos nettotulosarja alenee tarpeeksi nopeasti, voi annuiteettimenelmän mukainen poistosarja olla laskeva.

Kaikki degressiiviset poistomenetelmät johtavat muuttuvaan sitoutuneen pääoman tuottoprosenttiin silloinkin, kun toteutuvat nettokassavirrat ovat täysin ennusteen mukaisia. Tämä on ristiriidassa nettonykyarvon ja sisäisen koron laskennan kanssa.

Seuraavassa esimerkissä (Vehmanen, 2012) realisointipoisto johtaa kasvavaan sitoutuneen pääoman tuottoprosenttiin, vaikka sisäinen korkokanta on vakio. Tämä voi johtaa illuusioon paranevasta kannattavuudesta:

Vertailun vuoksi annuiteettipoistoa käytettäessä tuottoprosentti (ROI) pysyy vakiona:

Saarion teorian nykyinen anti

Saarion meno-tulo -teoria ei ole enää hyvän kirjanpitotavan lähde kuten se oli ennen. Sillä on silti Vehmasen mukaan merkitystä ainakin välillisesti joissakin tapauksissa:

- Pedagogisesti se on yksi parhaista tavoista tutustua kirjanpitoon. 

- Kansallisen kirjanpitolain terminologia pohjautuu edelleen monilta osin meno-tulo -teoriaan: esimerkiksi käsitteet meno, tulo ja rahoitustapahtuma. 

- Kansallinen verolainsäädäntö perustuu edelleen meno-tulo -teorian mukaiseen ajatteluun.

Meno-tulo -teorian selkeydestä huolimatta nykyisin IFRS-maailmassa on siirrytty enemmän taseyhtälöteorian suuntaa. Nykyään tase ja omaisuuslaskenta korostuvat. Rahoitusmarkkinoiden kasvanut merkitys on johtanut siihen, että tilinpäätöksessä on kerrottava enemmän yrityksen arvoon vaikuttavista tekijöistä. (Pekka Pihlanto). Arvostamisessa on luonnollisesti aina omat haasteensa.

Media, sosialisoitunut datapreeria

Otsikko on lainattu Samuli Putron uuden levyn kappaleesta "Arktiseen limboon" ja kuvaa mielestäni osuvasti sosiaalista mediaa kutsumalla sitä datapreeriaksi.

Sosiaalisesta mediasta eli somesta puhutaan paljon. Sillä tarkoitetaan verkkoviestintäympäristöjä, joissa käyttäjät viestivät ja tuottavat itse sisältöä. Viestijä ja vastaanottaja ovat usein sama henkilö.

Sosiaalinen media synnyttää jatkuvasti uutta liiketoimintaa monissa muodoissa. Sosiaalisen median luomisen ja kehittämisen jatkeeksi monet ovat alkaneet tarjota someen liittyviä mitä erilaisempia some-palveluja. Sosiaalisen median hyödyntämisen taitajilla lienee kysyntää työmarkkinoilla. 

Esimerkiksi mainostaminen sosiaalisessa mediassa kasvaa kovaa vauhtia. Vielä on kuitenkin todentamatta esimerkiksi sosiaalisessa mediassa tehdyn markkinoinnin tuloksellisuus, tai se on ainakin kyseenalaista. Toki näkyvyyttä voidaan saavuttaa sosiaalisessa mediassa, mutta se voi myös kääntyä yritystä vastaan. Niin hyvät kuin huonot uutiset ja juorut leviävät nopeasti Facebookissa, Twitterissä ja blogeissa. Tästä ovat osoituksena esimerkiksi irtisanomisuutisten tai Fazerin mainoskampanjan kaltaiset tapaukset. 

Sosiaalisessa mediassa voidaan tehdä monenlaista markkinointia ja mainostusta. Esimerkiksi Tykkää meistä -mainonta on tällä hetkellä kasvava trendi Facebookissa omien havaintojeni mukaan.

Maineen hallinta on varmasti sosiaalisen median aikakaudella entistä haastavampi laji. Vaivalla rakennettu hyvä maine voi huuhtoutua hetkessä viemäriin kulovalkean tavoin leviävien viestien takia. Toki sama viidakkorumpu toimii myös positiiviseen suuntaan.

Omat sosiaalisen median harrastukseni pitävät sisällään seuraavaa:

Facebook: Siellä ovat lähes kaikki kaverit ja sukulaiset, joten yhteydenpito on helppoa. Facebookin (ja internetin ylipäätään) huono puoli on, että henkilökohtaiset tiedot saattavat levitä vääriin käsiin. Yritykset vähintäänkin yrittävät hyödyntää sinusta saamiansa tietoja kohdentaessaan markkinointiaan eri segmenteille.

Nyt alkaa jo olla kyseenalaista, kuinka kauan esimerkiksi Facebookin suosio kestää. Ainakin sen keksijät ehtivät jo rahastaa yritysideallaan listatessaan yrityksen pörssiin. IPO:ssa (initial public offering) osakkeen hinta oli 38 dollaria, kun nyt sillä käydään kauppaa noin 20 taalalla. 

LinkedIn: Pidän ansioluetteloani näkyvissä internetissä täällä. Se on verkkoyhteisöpalvelu eli niin sanottu professional tool. Siellä ei varsinaisesti haeta töitä, mutta verkostoidutaan ja mahdollisesti jopa saadaan työtarjouksia.

Twitter: Twitter on yhteisö- ja mikroblogipalvelu, jossa sanottavansa pitää saada mahtumaan 140 merkkiin. Lyhyet twiitit ovat pikkuhiljaa alkaneet koukuttaa minua ja jaan esimerkiksi useita mielenkiintoiseksi katsomiani uutisia täällä. Toisaalta voi seurata kiinnostavien henkilöiden twiittejä.

Hienoimman hetkeni koin tällä viikolla, kun eräs mielenkiintoiseksi katsomani, seuraamani henkilö, joka oli myös alkanut seuraamaan minua, re-twiittasi (eli jakoi omille seuraajilleen) twiittini. En siis tunne reaalimaailmassa tätä henkilöä lainkaan.

Blogit: Blogeissa voi jakaa esimerkiksi tekstiä, kuvioita ja videoita. Niitä ei varmaankaan lasketa osaksi sosiaalista mediaa, mutta minulle se on yksi tärkeä osa internet-maailmaa. ChangeX:n myötä kiinnostuin toden teolla bloggaamisesta. Kirjoittamisen ohella muiden blogeja lukemalla löytää tuoretta tietoa ja erilaisia näkökantoja asioihin. 

Wikipedia: Avoin tietosanakirja netissä, jota käyttäjät itse muokkaavat. Nykyajan yleismaailmallinen tietolähde, johon monet luottavat ehkä liikaakin.

YouTube: Täällä tulee jaettua videoita muiden nähtäväksi ja katseltua monenlaista sisältöä. Google omistaa tämän videopalvelun. 

Tätä listausta voisi varmasti jatkaavielä pidemmälle, mutta edellä tuli esiteltyä minulle tärkeimmät yhteisöpalvelut. Kun aloin listata niitä, yllätyin todenteolla siitä, kuinka montaa eri palvelua käytänkään!

Tässä vielä linkki Forbesin artikkeliin, jossa käsitellään sosiaalisen median roolia modernissa bisness-maailmassa.

Opiskelua ja oppimista

Uutisia lukemalla pysyy kartalla siitä, mitä maailmassa tapahtuu.

Perjantain kunniaksi kirjoitan hieman kevyemmän jutun opiskelusta yliopistolla ja omista opiskelu- ja oppimistekniikoistani.

Yliopistossa opiskelu on aivan erilaista kuin lukiossa. Siksi monilla on alkuvaiheessa ongelmia, koska vanhat keinot eivät enää toimi. Se saattaa aiheuttaa turhautumista ja opiskelusta yliopistossa tulee liian vaikeata. Siksi kannattaisi kokeilla erilaisia opiskelutyylejä ja löytää itselleen sopivimmat. Yleisluontoista lääkellä ei ole, sillä kaikki ovat erilaisia.

Jotkut eivät käy luennoilla kuuntelemassa, vaan lukevat mieluummin asiat itsenäisesti kirjoista. Tämä on joillekin paras tapa, koska silloin välttää luentojen aiheuttaman aikatauluttamisen tarpeen ja suurimman osan luennoilla opetetusta voi oppia itse opiskelemalla. Jotkut muistavat asiat, kun ovat ne kerran lukeneet.

Minulle suotuisampi tapa on käydä luennoilla kuuntelemassa, sillä muistan yleensä paremmin kuulemiani asioita kuin jos vain olisin lukenut ilman sen suurempaa ajattelua ja keskittymistä oppimiseen. Jos taas luen jotain uutta ja vaikeaa asiaa, minun on samalla tehtävä muistiinpanoja, jotta oppisin paremmin ja voin jälkeenpäin vielä kerrata lukemaani. 

Luennoilla käydessäni opin parhaiten, jos vielä teen muistiinpanoja. Opetuksen oheismateriaaliksi tarkoitettuja kalvosarjoja on vaikea opiskella myöhemmin itsenäisesti lukemalla, koska niissä on asia esitetty usein vain suppeasti tai käyttäen pelkkiä avainsanoja. Kaikkea luennoitsijan mainitsemaa ei siis ole tietenkään kirjoitettu kalvoille auki tai jaettu materiaali on luennolla käsiteltyä suppeampi.

Esimerkki luennolla tekemistäni muistiinpanoista.

Kaikilla luennoilla ei ole tarjolla valmiita pohjia, joihin muistiinpanoja voisi tehdä. Tampereen yliopistolla esimerkiksi Taloustieteen perusteet -kurssia vetävä professoria Hannu Laurila on kuuluisa siitä, että hän ei jaa mitään materiaalia kurssin aikana. Luennon alkaessa hän ottaa piirtoheittimen, tyhjän kalvon ja tussin ja alkaa osin lennosta piirtämään jotain taloudellista mallia opiskelijoiden kopioitavaksi. Haittapuolena tässä on, että piirrokset ovat joskus hieman suttuisia ja selvän saaminen haastavaa, kun viivoja ja käyriä on paljon. Näillä luennoilla kannattaa olla paikalla, jotta ymmärtää, mitä kuvioihin on piirretty.

Kansiksen luentomuistiinpano.

Muita konsteja oman oppimiseni parantamiseen minulla on opittavan asian kirjoittaminen uudelleen, omin sanoin. Tällöin asia käy päässäni ja muistan paremmin. Minun oppimistani siis edistävät esimerkiksi oppimispäiväkirjojen kirjoittaminen ja itse kirjoittamani tiivistelmät. Vaikeita asioita kirjoittelen muistilapuille ja jätän niitä lojumaan asuntooni ympäriinsä.

Myös tämän blogin tarkoituksena on olla minulle oppimisen väline ja olen jo hyvin tuloksin sitä hyödyntänyt. Kirjoitin nimittäin Hallinto tietoyhteiskunnassa -kurssin tentissä vastaukseksi hyvin paljon samoja asioita, joita olin käynyt läpi täällä blogi-kirjoituksessani. Suureksi yllätyksekseni sain kurssista arvosanaksi 5, vaikka vastaukseni ei mielestäni ollut erikoinen. Ehkä olin onnistunut vakuuttamaan tarkastajan siitä, että olin kirjat lukenut ja asiat ymmärtänyt.

Tämä blogi toimii oman oppimiseni tukemisen lisäksi myös ajatteluni välineenä, sillä kirjoittaminen on mielestäni ajattelun kehittynein muoto. Minulle on tärkeätä jäsentää ajatuksiani tekstimuotoon. Se helpottaa muistamista ja ymmärtämistä.

Vielä yksi opiskelua helpottava tekniikka, joka minulla toimii, on mind mappien laatiminen. Näiden lisäksi minua helpottaa asioiden listaaminen tai piirtäminen jonkinlaiseen hahmotettavan kuvan muotoon. Minulla on kuvamuisti (olen siis visuaalinen oppija), eli saatan nähdä mielessäni vaikkapa kirjan sivun, jossa tarvitsemani tieto olisi, mutta en kykene muistamaan asiaa. Siksi minun pitäisi yhdistää opiskeluuni entistä enemmän kuvia, piirroksia ja mind mapeja.

Tenttiin lukiessani laatimani mind map eli miellekartta auttaa minua oppimaan.

Sinivalkoiset siivet

Lentäminen on aina kiehtonut ihmistä. Lentokoneiden kehittyessä lentoyhtiöt veivät asiakkaat esimerkiksi Euroopan ja Amerikan väliä liikennöiviltä laivayhtiöiltä.

Nykyisin lentoliikenne on miljardibisnestä, ja monille lentäminen on arkipäiväistä puuhaa. Suurin hohto ja glamour on lentämisestä kadonnut, kun suuri määrä ihmisiä sullotaan ahtaisiin penkkeihin ja kuljetetaan tehokkaasti paikasta toiseen.

Volyymin tuomat säästöt ovat mahdollistaneet lentolippujen hintojen painamisen niin alas, että lentäminen paikasta toiseen voi olla halvempaa kuin maitse matkaaminen. Hyvänä esimerkkinä tästä ovat halpalentoyhtiöt, joista kirjoitin aiemmin.

 Kokemuksia Finnairin kaukolennoista

Lensin suomalaisin siivin viime vuoden joulukuussa Helsingistä Bangkokiin ja takaisin tämän vuoden heinäkuussa Singaporesta. Suorat lennot kestivät noin 10-12 tuntia suuntaansa. Ei uskoisi, että Aasia on näin lähellä! 

Finnairin suorat lennot eivät luonnollisestikaan olleet edukkain vaihtoehto, mutta säästin aikaa ja rahaa, kun ei tarvinnut haahuilla vaihdon aikana lentokentillä. Lisäksi lentojen aikataulut olivat mukavat. Esimerkiksi Singaporesta saavuin Helsinkiin aamutuimaan kuuden jälkeen, jolloin sain matkustaa yön yli.

Finnairin strategia

Finnairilla ei viime vuosina ole mennyt kovinkaan vahvasti. Esimerkiksi henkilöstökysymykset ja johdon asuntokaupat ovat olleet pinnalla. Tärkeämpää on kuitenkin miettiä, miten Finnair selviää tulevaisuudessa. Finnair tekee liiketoiminnallaan tappiota, vaikka liikevaihto on toisen osavuosikatsauksen mukaan kasvanut 10 prosenttia. Luonnollisesti tappiota ei voida tehdä pitkällä aikavälillä.

Finnairin visiona on olla halutuin vaihtoehto Aasian liikenteessä. Ajatuksena on lennättää liike- ja vapaa-ajanmatkustajia Euroopasta Helsingin kautta Aasian kohteisiin. Erityisesti sellaisista paikoista Euroopasta, joista ei ole suoraa yhteyttä, Finnair voisi tarjota nopean kuljetuksen. Meille suomalaisille Finnair on helppo ja turvallinen valinta, mutta mikä saisi eurooppalaisen valitsemaan juuri Finnairin?

Kilpailu lentoliikenteessä on kovaa ja halpalentoyhtiöt painavat päälle karsittuine palveluineen. Finnair on lähtenyt samalle tielle. Ensimmäisenä ovat lähteneet ilmaiset alkoholijuomat reittilennoiltakin sekä Ilta-Sanomien mukaan myös sanomalehdet. Euroopan-lennoilla ei enää tarjoilla lämmintä ruokaa, vaan sämpylöitä. Osalla kilpailijoista, esimerkiksi Lufthansalla, nämä Finnairin karsimat palvelut ovat vielä saatavilla. Finnair alkaa myös veloittaa istumapaikan valinnasta. Finnair tähtää siis takaisin huipulle huonontamalla palveluitaan.

Valtionyhtiö

Kuinka moni muistaa, että Suomen valtio omistaa Finnairista enemmistön? Nykypäivänä tämä ajatus tuntuu hieman kummalliselta.

Kuten Salon Seudun Sanomien pääkirjoituksessa peräänkuulutettiin maaliskuussa 2012, pitäisi keskustella siitä, tarvitseeko Suomi omaa lentoyhtiötä. Valtiollahan ei nykymaailmassa varsinaisesti ole syytä omistaa lentoyhtiötä.

Kilpailu on kovaa, eikä valtio-omisteinen yhtiö välttämättä pysty vastaamaan nykyisiin haasteisiin. Idän strategia sisältää runsaasti riskejä, kuten liiketoiminta yleensäkin. Suuria kustannusleikkauksia lienee edessä.

Näin Suomessa asuvan ja Aasian matkailusta kiinnostuneen silmin suorat lennot sinne ovat houkuttelevia. Mutta mikä on tilanne muiden eurooppalaisten kohdalla? Miksi he valitsisivat Finnairin? Tähän kysymykseen en löydä selkeää vastausta, ja siksi kyseisen yhtiön tulevaisuus arveluttaa minua.

Tulevaisuus on hämärän peitossa

Matthias Mauritzon (Kauppalehti 17.9.2012, s. 18) kirjoittaa, että Finnairin vertaaminen esimerkiksi halpalentoyhtiö Norwegianiin on turhaa, koska liiketoimintamallit ovat niin erilaiset. Eroa on myös tuloskehityksellä. Norwegianin osake on ollut viime aikoina nousukiidossa, kun Finnairin arvo pörssissä on laskenut vuoden vaihteesta.

Finnairin kanssa samoissa ongelmissa painii myös SAS. Molemmat ovat tehneet tappiota neljänä viimeisestä viidestä vuodesta. Norwegian taas on tehnyt voittoa joka vuosi kyseisellä periodilla. Kauppalehden kirjoituksen mukaan Finnairin tuleva kehitys on kiinni esimerkiksi makrotalouden kehityksestä, öljyn hinnasta sekä kulttuurisista ja strategisista tekijöistä. Näiltä yhtiöiltä puuttuu halpalentoyhtiöiden kustannustehokkuus sekä isojen yhtiöiden mittakaavaedut.

Mauritzonin mukaan Euroopassa on liikaa lentoyhtiöitä osittain siksi, että hallitukset pitävät koneita ilmassa mm. työllisyyden takia. Konkursseja ja liittoumia on nähty ja niitä on tiedossa. Mauritzon arvuuttelee, josko lentokonserni IAG olisi kiinnostunut ostamaan Finnairin. Hänen mielestään Finnairin säilyminen jossain muodossa on todennäköisempää kuin SAS:n.

Jos joku haluaisi Finnairin ostaa, niin on mielenkiintoista nähdä, miten Suomen valtio suhtautuu 55 prosentin osuutensa myymiseen. Ratkaisusta olisi varmassti kova poliittinen vääntö, sillä monet haluavat varmasti säilyttää valtio-omisteisen lentoyhtiön. Pelin henki on kuitenkin Mauritzonin mukaan raaka: kaadu tai liittoudu.

Keskustelua yhteisöverotuksesta

Yhteisöverokanta on ollut viime aikoina keskustelunaiheena naapurimaamme Ruotsin päättäessä laskea omansa ensi vuoden alusta 22 prosenttiin. Nyt yhteisöverokanta on länsinaapurissa ollut 26,3 prosenttia. Suomessa se taasen on 24,5 prosenttia, kun sitä vuoden vaihteessa alennettiin 1,5 prosenttiyksiköllä. 

Valtiovarainministerimme Jutta Urpilaisen mielestä Ruotsin toimet eivät edellytä Suomelta toimenpiteitä:

"En näe, että Suomen kannattaa lähteä mukaan mihinkään aggressiiviseen verokilpailuun. En usko, että tällaisessa verokilpailussa on oikeastaan ollenkaan voittajia, mutta on hyvin paljon hävittävää, koska verotulot sen myötä katoavat."

Suomen yhteisöverokanta on nykyisellään keskikastia ja korkeampi kuin EU-maissa keskimäärin. Aritmeetrinen keskiarvo on nykyään EU:ssa 22,82 prosenttia ja se on ollut laskussa.

Tämän päivän Kauppalehden pääkirjoituksen mukaan Ruotsin toimet eivät tee siitä erityisen houkuttelevaa sijoituspaikkaa tuotannolle, mutta se saattaa jarruttaa ulosliputusuhkaa. Ruotsi siis huolehtii aktiivisesti kilpailukyvystään.

Kauppalehden mukaan yksi kymmenestä pienestä ja keskisuuresta yrityksestä suunnittelee toimintojen siirtämistä Suomesta ulkomaille, esimerkiksi Viroon, jossa on jo 4 000 täysin suomalaisomisteista yritystä. Viron valtteja ovat yritysmyönteinen ilmapiiri, kevyempi verotus ja matalampi kustannustaso.

Nyt Valtiovarainministeriö uhkaa, että Suomen talouskasvu hidastuu pysyvästi. Työn tuottavuutta pitäisi siis parantaa. Yritysverotusta alentamalla voitaisiin luoda enemmän kannustimia investointeihin, koska yrityksillä jäisi enemmän rahaa tähän. 

Kilpailukyvyn heikkeneminen entisestään on Suomelle vakava uhka. Jos verotuksesta ei olla valmiita tinkimään, yritykset siirtävät toimintojaan muualle. Tämä taas aiheuttaa lisää työttömyyttä Suomeen ja valtiolle lisää kuluja työttömyyskorvausten muodossa. Suomen kannattaisi panostaa siihen, että työpaikat säilyvät Suomessa. Muuten seuraamme Kreikan jälkiä siinä vaiheessa, kun valtionvelkaa pitäisi maksaa ilman kasvavaa taloutta.